Täydennetty 25.5.2006, 7.10.2006, 23.3.2007, 3.8.2007, 11.10.2007, 15.4.2010 Juhani Putkinen
Toisen
Maailmansodan kummallisuuksiin kuuluu, että demokraattisen Englannin ja
demokraattisen Suomen välillä vallitsi sotatila sen jälkeen kun Englanti
julisti sodan Suomelle 6.12.1941. Katsotaanpa mistä siinä oikein oli kysymys.
Vielä
Talvisodan
aikana Englanti oli avustanut Suomea Venäjän hyökkäystä vastaan ja
tarjoutunut jopa lähettämään joukkojaan Suomen avuksi, jos Suomi esittää
virallisen avunpyynnön.
Välirauhan
aikana Suomen ulkomaankauppa muiden kuin Saksan (satelliitteineen) kanssa oli lähes
mahdotonta, sillä Petsamossa olevan henkireikämme laivaukset olivat Englannin
myöntämien navycertien varassa. Suomen oli anottava Englannilta lupa jokaisen
tavaraerän rahtaukseen. Viimein Englanti lopetti myös navycertien myöntämisen,
jolloin Suomelle jäi käytännössä ainoaksi ulkomaankauppakumppaniksi Venäjän
liittolainen
Saksa, joka oli Talvisodan aikana estänyt vapaaehtoisten ja materiaalin
kuljetukset alueensa kautta Suomeen (vaikka YK:n edeltäjä Kansainliitto oli
erottanut Venäjän jäsenyydestään ja kehottanut auttamaan Suomea
puolustautumaan hyökkäystä vastaan). Englanti ja Venäjä pakottivat Suomen riippuvuuteen
Saksasta.
Toisen
Maailmansodan alkuvaiheessa Englanti julisti sodan Saksalle. Myöhemmin
Saksa hyökkäsi
Venäjälle pari viikkoa ennen kuin Venäjä
olisi hyökännyt länteen maailmanhistorian suurimmin joukoin. Venäjä hyökkäsi
Suomen kimppuun 22.6.1941 kello 6.05 alkaen aloittaen Venäjän ja Suomen välisen
Jatkosodan.
Koska
Venäjä oli itse valmistautunut hyökkäämään länteen, eikä sen joukot
olleet valmistautuneet puolustukseen (Stalin oli varma siitä, ettei
Saksa hyökkää Venäjälle), niin Venäjä kärsi sodan alkuvaiheessa
suunnattomia tappioita Saksalle.
Toisaalta
kun Venäjä oli aloittanut
Jatkosodan Suomea vastaan, niin Suomi lähti sitten ottamaan takaisin Venäjän
Suomelta Talvisodan yhteydessä ryöstämät alueensa.
Suomen
ja Venäjän välinen Jatkosota oli erillissota.
Englanti
ja USA toimittivat Venäjälle valtavaa materiaaliapua
ja Englanti lähetti myös sotilaslentokoneitaan miehistöineen auttamaan Venäjän
taistelua Saksaa vastaan.
Venäjä vaati useaan otteeseen Englantia julistamaan sodan Suomelle.
Englannin
pääministeri Winston Churchill lähetti marsalkka Mannerheimille henkilökohtaisen,
yksityisen ja salaisen kirjeen, jossa hän pahoitteli, että Englanti joutuu
piakkoin julistamaan Suomelle sodan. Kirjettä säilytetään Englannin Imperial
War Museumissa [i]:
Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1941 Englanti sitten Stalinin mieliksi julisti Suomelle sodan.
Onneksi
tämä sodanjulistus ei johtanut varsinaisiin sotatoimiin näiden kahden
demokraattisen valtion välillä. Englanti tosin pommitti kerran Petsamon
Liinahamaria saamatta aikaan suurempia vahinkoja.
Merkittävintä
tässä "sodassa" olikin se, että kun Suomi sitten aikanaan oli tekemässä
rauhaa vihollisensa Venäjän kanssa, niin rauhansopimuksen allekirjoittajia oli
Venäjän lisäksi Englanti ja liuta sen "alusmaita".
Kannattaa
tässä yhteydessä korostaa erikseen, että USA ei suostunut julistamaan sotaa
Suomelle, vaikka Venäjä vaati sitäkin.
Englannin pääministeri Chamberlainin ilmoitus parlamentille Suomelle toimitetusta avusta Talvisodassa:[ii]
Lentokoneita |
101 |
Tykkejä |
114 |
Tykistön laukauksia |
185 000 |
Miinoja |
400 |
Käsikranaatteja |
50 000 |
Viestivälineitä |
800 |
Panssarintorjuntamiinoja |
60 000 |
Takkeja ja univormuja, kumpaakin |
100 000 |
Ambulansseja |
48 |
Koska
on esitetty epäilyksiä, ettei kyseistä kirjettä lähetetty, niin kopioin tähän
sekä osan kirjeestä, että marsalkka Mannerheimin vastauksesta kyseiseen
kirjeeseen:
"Pääministeri
Churchill Sotamarsalkka Mannerheimille.
Henkilökohtainen,
salainen ja yksityinen.
Olen suuresti pahoillani siitä minkä näen olevan odotettavissa, nimittäin että meidän lojaalisuudesta liittolaistamme Venäjää (huom! Venäjää - EI NL - jp) kohtaan on pakko jo muutaman päivän kuluttua julistaa Suomelle sota. -- Muistaen mieluisat keskustelumme ja viime sotaa koskevan kirjeenvaihtomme tunnen tarvetta lähettää Teille tämän puhtaasti henkilökohtaisen ja yksityisen viestin -- 29. marraskuuta 1941."[iii]
Mannerheim
myös vastasi Churchillille (lähetettiin
2.12.1941):
"Sotamarsalkka
Mannerheim Pääministeri Churchillille.
Henkilökohtainen,
salainen ja yksityinen.
Minulla on eilen ollut kunnia saada Yhdysvaltain Helsingin lähettilään välittämänä 29. marraskuuta 1941 päivätty kirjeenne, ja kiitän Teitä siitä, että olette ystävällisesti lähettänyt minulle tämän yksityisen viestin. -- Olitte hyvin ystävällinen lähettäessänne minulle näinä raskaina päivinä henkilökohtaisen viestinne, jolle annan hyvin suuren arvon. 2. joulukuuta 1941." [iv]
Kyseisen Churchillin
ja Mannerheimin välisen salaisen kirjeenvaihdon todistaa myös professori
Tuomo Polvinen tutkimuksessaan Barbarossasta Teheraniin, 1979, sivu
128. Edellisellä sivulla Polvinen kertoo Maiskin (Venäjän suurlähettiläs
Lontoossa) ilmoittaneen sen, ettei Englanti julistanut sotaa Suomelle olevan
Englannin ja Venäjän välisistä ongelmista se, joka on loukannut Stalinia
eniten.
Todettakoon tässä
edelleen, että presidentti Risto Ryti mainitsee tämän samaisen
Churchillin ja Mannerheimin välisen kirjeenvaihdon omissa päiväkirjoissaan päivämäärällä
6.12.41. Ryti kertoi kyseisestä kirjeenvaihdosta myös J. K. Paasikivelle
20.12.41. Nämä molemmat asiat käyvät ilmi Ohto Mannisen ja Kauko
Rumpusen toimittamasta kirjasta Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944
sivulta 162.
Ja Väinö Tanner
kirjassaan Suomen tie rauhaan 1943-44 sivu 24: "Waldenin
toivomuksesta liitin kirjeen mukaan vielä jäljennökset Churchillin ja
Mannerheimin välisestä kirjeenvaihdosta, joka oli tapahtunut juuri ennen
Englannin Suomelle antamaa sodanjulistusta. Niistä piti käydä selville,
että Englannin sodanjulistus oli aiheutunut yksinomaan väärinkäsityksestä.
Kun meillä ei ollut mitään suoraa yhteyttä Englantiin, lähetin kirjeen Ruotsin Helsingin lähettilään Beck-Friisin kuriiripostissa ministeri Güntherille pyytäen häntä hyväntahtoisesti toimittamaan sen Lontooseen." Tanner yritti saada aikaan tämän "paperisodan" rauhan Englannin ja Suomen välille.
Tohtori Ruotsilan
tutkimuksessa Churchill ja Suomi todetaan mm. että:
1. Churchill ja
Mannerheim olivat molemmat antikommunisteja sekä, että Churchill arvosti
Mannerheimia sekä Suomen taistelua kommunistista Venäjää vastaan korkealle
jo Suomen Vapaussodan
ajalta. Churchillin mielestä kommunismi oli aatteellista »ruttoa» ja »syöpäläisparvia»
- Mannerheim oli puolestaan Suomen pelastaja;[v]
2. Churchill oli
toiminut Suomen avustamisen (materiaalinen ja joukot) hyväksi Talvisodan
aikana. Churchill oli jopa valmis ottamaan riskin siitä, että Iso-Britannia
voisi joutua sotaan Venäjää vastaan Suomen auttamisen vuoksi;[vi]
3. Venäjä vaati
toistuvasti Churchillia julistamaan sodan Suomelle, mutta Churchill vastusti;[vii]
4. Churchill piti
sodanjulistusta Suomelle vahingollisena ja typeränä tekona;[viii]
5. Churchillin edellämainitusta
pahoitteluviestistä Mannerheimille ja Mannerheimin vastauksesta Churchillille -
vahvistaa sen mitä Mannerheim kertoi viesteistä muistelmissaan; (Ruotsila
antaa arkistoviitteet englantilaisiin arkistoihin)[ix]
6. Churchill jo
tehdystä sodanjulistuksesta: »Ainoa peruste sille oli, että se oli välttämätöntä
Neuvostoliiton hallituksen tyydyttämiseksi» -- »historiallinen virhe».
Max Jakobson
kirjoittaa kirjassaan Väkivallan vuodet (1999) sivulla 402: Jatkosodan
aikana Suomen politiikan pyrkimyksenä oli ollut Suomen ja Venäjän välisen
selkkauksen paikallistaminen erillissotateesin perusteella, kun taas Venäjä
oli pyrkinyt sen kansainvälistämiseen ja onnistunutkin taivuttamaan Englannin
hallituksen julistamaan Suomelle sodan. Mutta kun ruvettiin tekemään
rauhaa, Venäjä omaksui sen kannan, että kysymys oli Suomen ja Venäjän välisestä
kahdenkeskisestä asiasta, kun taas Suomi kohdisti katseensa liittoutuneiden
valtojen laajempaan piiriin.
[i] Lasse Lehtinen, Sodankäyntiä sanoin ja kuvin, 2006, sivu 117
[ii] Bror Laurla, Talvisodasta Jatkosotaan, 1986, sivu 56
[iii] G.Mannerheim, Muistelmat II-osa, 1952, sivu 366
[iv] G. Mannerheim, Muistelmat II-osa, 1952, sivu 367
[v] Markku Ruotsila, Churchill ja Suomi, sivu 39
[vi] Markku Ruotsila, Churchill ja Suomi, sivut 115-117
[vii] Markku Ruotsila, Churchill ja Suomi, sivut 168-170
[viii] Markku Ruotsila, Churchill ja Suomi, sivu 170
[ix] Markku Ruotsila, Churchill ja Suomi, sivut 170-171