Viron miehitys 1944-1994

Korjattu "panovirhe" 17.4.2008 Juhani Putkinen

Venäjällä on ollut ja on suuri himo Viron suhteen. Katsotaan tässä artikkelissa kuitenkin vain lähihistoriaa. Taustaksi suosittelen tutustumaan artikkeleihin Viron Vapaussodasta, Viron miehityksestä 1939-1941 ja Viron vapauttamisesta 1941.

Virolaiset metsäveljet ja saksalaiset joukot vapauttivat Viron Venäjän miehityksestä yhteistyössä taistellen aseveljinä kesällä 1941. Kuitenkaan Saksa ei sallinut Viron palauttaa itsenäisyyttään täydellisesti, joten virolaisten ja saksalaisten välit tulehtuivat nopeasti siitä suuresta riemusta huolimatta, että oli päästy Venäjän verisestä miehityksestä eroon.

Saksa menetteli äärimmäisen typerästi kun ei sallinut Viron palauttaa itsenäisyyttään ja antanut Virosta tulla itselleen hyvä liittolainen sodassa imperialistista Venäjää vastaan. Vasta kärsittyään raskaita tappioita itärintamalla saksalaiset kääntyivät virolaisten kansallismielisten piirien puoleen, jotta ne tukisivat virolaisten mobilisointia Saksan asevoimiin vuonna 1943. Virolaiset esittivät vastaukseksi ehtonaan avulleen Viron itsenäisyyden, joten siihen neuvottelut katkesivat.[i] Paikalliset saksalaiset tukivat Virolle itsenäisyyden antamista, mutta Hitler kieltäytyi. Siten Saksan asevoimissa palveli vain vähäinen määrä vapaaehtoisia virolaisia.

Niinpä Virolla ei sitten myöskään ollut omaa itsenäistä armeijaa puolustamaan Viroa Venäjän uutta miehitystä vastaan vuonna 1944.

Puna-armeijan onnistuttua suurhyökkäyksellään murtamaan Pietarin piirityksen ja lähestyessä jälleen Viron rajoja tilanne muuttui ratkaisevasti. Nyt useat tahot, jotka olivat vastustaneet virolaisten osallistumista muuttivat kantaansa - olihan kyseessä konkreettisesti Viron puolustaminen uudelta veriseltä Venäjän miehitykseltä. Valmistelut virolaisten laajamittaisemmaksi mukaantuloksi taisteluun maahantunkeutuvaa vihollista vastaan alkoivat vuoden 1944 tammikuun viimeisellä viikolla.[ii] Omakaitsen johtaja eversti Arnold Sinka sai 25.1.1944 kello 15.00 sähkeen, jossa Saksan armeijan armeijaryhmä Nordin selustajoukkojen jalkaväenkenraali Kuno-Hans von Both määräsi mobilisoimaan virolaisrykmenttejä yhteistyössä 207.suojadivisioonan kanssa.[iii] Saksan Virolle asettaman nukkehallituksen johtaja Hjalmar Mäe määräsi liikekannallepanon Virossa 30.1.1944.[iv] Nukkehallituksen käskyyn suhtauduttiin kuitenkin vielä epäröiden. Vasta kun virolaisten kansallismielisten vastarintaliike ja Viron pakolaishallituksen edustajat kehottivat virolaisia astumaan asepalvelukseen, niin miehiä alkoi virrata yhä enemmän ja enemmän asepalvelukseen - mutta nyt sitten saksalaiset alkoivat rajoittamaan asepalvelukseen tulevien virolaisten määrää ja aseistusta.[v] Saksalaiset pelkäsivät itsenäisen virolaisen asevoiman kenraali Johannes Soodlan johdolla muodostuvan uhkaksi myös heille. Suo siellä, vetelä täällä.

Viron oikean pääministerin ja virkaatekevän presidentin Jüri Uluotsan radiopuhe 7.2.1944, jossa hän kutsui kansaa aseisiin oli ratkaiseva tekijä siihen, että kansa todella nousi taistelemaan uutta Venäjän miehitystä vastaan, vaikka Saksa ei heitä kaikkia suostunut aseistamaan kunnolla.

Puheesta: ”Minkälaisena me maamme tulevaisuuden kuvittelemmekin ja minkälaista hyvää ja kaunista Viroa me sydämissämme kannammekin kuin kalleinta aarrettamme, on koko tuon tulevaisuuden Viron edellytyksenä kuitenkin, että kommunistinen neuvostovalta ei pääse meidän maahamme. Neuvostoliitolla ei ole mitään oikeutta Viron miehittämiseen, se on selvää punaista imperialismia. Me pidämme silmällä ainoastaan Viron etua. Me puolustamme omaa valtiotamme ja vapauttamme. Se on taistelumme ainoa perusta. Viro ei halua olla kenenkään oma, se haluaa vain sitä, mikä on sen omaa. Tuota omaa se nyt puolustaa, käytettävissä olevin keinoin. Se haluaa oikeutta -- Meidän voimamme ovat nyt pienet, meidän on väistämättä tukeuduttava johonkin. Tällä kertaa auttavat meitä saksalaiset ja me taistelemme yhdessä heidän kanssaan. Toista tai kolmatta mahdollisuutta meillä ei ole. VAIN TAISTELUSSA NEUVOSTOLIITTOA VASTAAN VOIMME TODISTAA RIIPPUMATTOMUUTEMME SIITÄ!”[vi]

Virolaiset taistelivat leijonan lailla maansa vapauden puolesta Venäjää vastaan Saksan asevoimien riveissä, Omakaitsen riveissä, siviilipuvuissa, sekä suomalaisissa asepuvuissa. Suomessa koulutettiin JR200 (jääkärirykmentti 200) nimenomaan itsenäisen Viron uusien puolustusvoimien rungoksi - aivan kuten aikoinaan ennen Suomen Vapaussotaa suomalaisessa Jääkäripataljoonassa 27 koulutettiin Suomen puolustusvoimien runko Saksassa.

”Kansan oli vallannut omalaatuinen innostus, esiin nousivat jälleen itsenäisyyden ajan henki ja ihanteet. Vallitsi varma ja rauhallinen vakaumus: isänmaata on puolustettava millä hinnalla tahansa, maksoi mitä maksoi. Ilman taistelua emme enää alistu. Vuosi 1939 ei toistu!”[vii]

Viro puolustautui 1944 Narvassa

Narvajokilinjaa virolaisten ei tarvinnut toki puolustaa yksin, vaan siellä toimi erittäin kansainväliset joukot puolustamassa koko Eurooppaa punaiselta rutolta. Helmikuun ensimmäisinä päivinä siellä olivat  SS-prikaati Nederland ja 11.SS-divisioona Nordland. Nordlandin riveissä taisteli mm. tanskalaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia. Nederlandin riveissä vastaavasti runsaasti hollantilaisia vapaaehtoisia, mutta myös belgialaisia.[viii] Narvajoen puolustus oli hyvin harva, joten venäläisten joukkojen onnistui useissa kohtaa päästä joen ylitse helmikuun ensimmäisen viikon aikana. Ne ylipäässeet joukot kuitenkin pääasiallisesti lyötiin vastahyökkäyksin.

Kaksi venäläisdivisioonaa (98.D ja 131.D) onnistui muodostamaan sillanpään pohjoisessa Riigin ja Siivertsin välistä 12.2.1944. Niitä yritettiin puristaa kasaan tilapäisjoukoin. Sitä mukaa kun venäläisiä päivällä hävitettiin, niin yöllä tuli lisää.[ix] Etelämpänä Vääskan luona hyökkäsi 1078.rykmentti joen ylitse ja sitä vastassa oli vain joukkue 29.poliisipataljoonasta. Ei tarvita kovin vilkasta mielikuvitusta arvaamaan, ettei joukkue kyennyt estämään rykmenttiä saamasta jalansijaa Viron puoleiselta rannalta.

Puna-armeijan 314.D hyökkäsi Auveren suunnalla onnistuen tunkeutumaan kovasta vastarinnasta huolimatta 6.2.1944 mennessä rautatieasemalle saakka - divisioonalle oli annettu apuun kaksi rykmenttiä 125.D:sta. Puolustajat onnistuivat kuitenkin pysäyttämään hyökkäyksen tykistötulella saaden hengähdysaikaa puolustuksen järjestämiseen. Leningradin rintaman 2.iskuarmeija epäonnistui Narvan valloittamisessa ja kenraali Fedjuninski joutui keksimään syitä epäonnistumiseen.[x]

Leningradin rintaman (armeijaryhmä) komentaja armeijankenraali Govorov oli antanut 3.2.1944 2.iskuarmeijalle käskyn edetä neljällä armeijakunnalla (30.KaAK, 43.AK, 109.AK ja 122.AK) pohjoispuolelta Narvaa linjalle Jõhvi-Iisaku-Kauksi. Ei se eteneminen kuitenkaan mitään herkkua ollut. Saksan 227.D ja  170.D jäännökset joutuivat perääntymään - vaan nyt alkoi rintamalle tulemaan suurempia virolaisia joukko-osastoja, juuri kun tilanne oli muodostumassa katastrofaaliseksi. Venäjä oli onnistunut muodostamaan kaksi sillanpäätä Narvasta pohjoiseen ja etelään. Siten oli vaarana Narvaa puolustavien joukkojen motittaminen ja tuho.

7.2.1944 Nevelin alueella sijainnut 3.Viron SS-Prikaati sai tiedon, että se vaihdetaan kahden päivän kuluessa pois ja lähetetään Narvaan. Prikaati oli jo nimitetty 20.Viron SS-divisioonaksi, mutta varsinaista muutosta ei ollut vielä aloitettu. 7.2. yöllä 45.Rykmentin I pataljoona vietiin Harald Riipalun johdossa Polotskin asemalle. 8.2. siihen liitettiin panssaritorjuntakomppania, raskaat jv-tykkijoukkueet ja kevyt ilmatorjuntapatteri, sekä lähetettiin matkaan Viron suuntaan.[xi]

Samaan aikaan mobilisoitiin Virossa uusia joukkoja. Olisi pitänyt varustaa ja kouluttaa kunnolla - monta kuukautta - vaan mitenkäs se oikein menikään. Katsotaan yhtä esimerkkiä. 10.2.1944 Johannes Soodla määräsi mobilisoiduista miehistä muodostettavan rykmentti. Rykmentin I pataljoonaan miehet Viljandista, II pataljoonaan Paidesta ja III pataljoonaan Pärnusta. Asepuvut miehille jaettiin Tallinnassa 13.2. Suuri osa puvuista ja kengistä olivat miehille liian pieniä. Samalla jaettiin saksalaiset kiväärit - muuta aseistusta ei annettu. Jo 11.2. Soodlalle oli saapunut ”Nordilta” käsky lähettää ensimmäiset juuri mobilisoiduista virolaisista pataljoonista heti rintamalle, muussa tapauksessa Narvan puolustus luhistuu.

13.2. osa miehistä lastattiin autoihin ja lähetettiin Vaivaran alueelle, loput perään 14.2 rautateitse. I pataljoona (kapteeni Arnold Purre, yli 500 miestä) sijoitettiin Vaivaran alueen Sirgalan soihin, jossa niiden täytyi heti käydä taisteluun päälle käyvää vihollista vastaan - ilman koulutusta ja raskasta aseistusta. II pataljoona (kapteeni Jüri Jürgen) suojaamaan selustaa Kurtnan alueelle ja III pataljoona (kapteeni Mats Mölder) Merekülän alueelle rannikolla. Virolaiset saapuivat rintamalle nimenomaan viimeisellä hetkellä. Puna-armeijan johdon suunnitelmien mukaan piti juuri 14.2. olla ratkaiseva päivä taistelussa Narvasta. Aamulla lähti 30.kaartinarmeijakunnan kolme divisioonaa hyökkäämään Auveren luona. Venäjän ilmavoimat tukivat hyökkäystä. Lisäksi Venäjän merivoimat suorittivat maihinnousun Merekülään - johon oli onneksi juuri saapunut rykmentin Tallinn III pataljoona (Mats Mölder).[xii] No, virolaiset eivät sentään joutuneet torjumaan maihinnousua pelkästään kiväärein varustettuna. Paikalla oli rannikkopuolustuspattereita ampumassa laivoja tykein ja jopa muutamia (3) Tiikeri-panssarivaunuja vastahyökkäyksiin. Kuriositeettina kerrottakoon, että maihinnousevilla joukoilla oli käsky kohdella myös siviilejä (virolaisia naisia ja lapsia) vihollisina - ketään ei saa ottaa vangiksi. Vangiksi joutunut majuri Sinkov kertoi ja toinen vangiksi jäänyt kapteeni Sapolkin vahvisti Sinkovin kertomuksen. Lähes koko maihinnoussut joukko hävitettiin, vain muutama pääsi pakoon omiensa luokse. Venäläiset yrittivät vaieta epäonnistuneen maihinnousunsa, josta saksalaisten puolelta on tarkat kuvaukset. Vasta 1970-luvulla Venäjällä on myönnetty totuus. Maihinnousseet joukot myös täyttivät käskyn ja murhasivat säälimättä naisia ja lapsia. Kaikkialle Viroon levisivät tiedot puna-armeijan terroriteoista suurentaen kauhua Venäjän hyökkäystä kohtaan.[xiii]

Rintaman johto antoi Ivan Fedjuninskille 15.2. uuden määräyksen valloittaa Narva viimeistään 17.2. Niinpä armeija otti käyttöön myös reservinsä, 13.D, jota johti kenraalimajuri Sergei Aleksandrov. Uusi hyökkäys Auveresta viiden divisioonan voimin voimakkaan tykistön tukemana. Nyt saksalaisista syöksypommittajista oli suurta apua. 32 Stukaa oli kova sana. Tähän mennessä 30.KaAK oli menettänyt jo 7773 miestä, joten siitä ei ollut enää jatkamaan hyökkäystä. 20.2. puna-armeijan johto heitti tuleen Leningradin rintaman reservin 124.AK:n - yritystä ei puuttunut.[xiv]

Saksan ”rintamajohto” (kenraalieversti Model) ei jäänyt odottamaan, että venäläiset tekevät lopulta läpimurron, vaan siirtyi hyökkäykseen likvidoidakseen venäläisten saavuttamat sillanpäät. Apuun tuotiin Norjasta 214.D. Saksalaisilla oli käytettävissä vain vähän Tiikeri-panssarivaunuja, mutta niille oli valmistettu useita asemia ja ne pyrkivät näyttämään olevansa suuri panssarijoukko. Niinhän se Sun Tzu opetti pari tuhatta vuotta sitten, että kun olet heikko näyttele vahvaa ja kun olet vahva näyttele heikkoa. 23.2. antoi Sirgalan läheisyydessä ryssille iskun yhdessä rykmentin Tallinn kanssa rykmentin Norge taisteluosasto. Norjalaiset menettivät 500 miehestä 276. Virolaisten tappiot olivat 27 kaatunutta ja 40 haavoittunutta. Mutta ei se ollut herkkua puna-armeijallekaan. Sillanpäätä ei saatu likvidoitua, mutta puna-armeijakaan ei päässyt eteenpäin. Auvere-Sirgala alueella Neuvostoliiton sankarin kultatähden ansainnut I. Kipot vahvisti ne taistelut rankemmiksi kuin oli ollut Stalingradissa ja myöhemmin Berliinissä.

Huomatkaa, että olen kuvannut suuresta joukosta tapahtumia vain pieniä sirpaleita.

Pahin näytti olevan ohitse. Paikalle oli saapumassa 11.Itä-Preussin jalkaväkidivisioona, joka oli perinteikäs valiojoukko. Narvan taistelujen ollessa kiivaimmillaan paikalle joutui myös ensimmäiset Eesti Divisioonan joukot 13.2. yöllä ja viikon kuluessa saapui suurin osa divisioonasta.[xv]

11.D. paiskattiin Auverestä hyökkääviä vastaan ja Eesti Divisioonan tehtäväksi annettiin Narvan pohjoispuolisten sillanpäiden hävittäminen. Ne sillanpäät oli jo ennätetty varustaa ja venäläisillä oli käsky ne pitää kuolemaan saakka. Niistä sillanpäistähän oli tarkoitus jatkaa koko Viron valloittamiseen ja sitä kautta eteenpäin. Monipäiväisten taistelujen tuloksena sillanpää saatiin jaettua kahtia 21.2. mennessä - merkittäviä tappioita kärsien. Pelkästään 45. rykmentin toisesta pataljoonasta menetettiin kolmessa päivässä 150 miestä. Riigin sillanpään hävittäminen otettiin kunnia-asiaksi 24.2. (Viron itsenäisyyspäivä) iltaan mennessä. Suorin rintamahyökkäyksin se ei voinut onnistua, kun venäläiset tukivat sillanpäätä raskaalla tulella joen ylitse. Siksi taktiikaksi otettiin käyttää pieniä iskuosastoja, jotka vyöryttävät taisteluhautaa käsikranaatein - jolloin vihollinen ei voi käyttää raskasta aseistustaan. Sillanpäätä puolusti 770 sotilasta, joiden käytössä oli kuusi 76 mm tykkiä, kahdeksan 45 mm tykkiä, yhdeksän 82 mm kranaatinheitintä, 48 konekivääriä ja 77 pikakivääriä. 24.2. aamulla kello viisi sillanpäähän kohdistettiin varttituntinen tulivalmistelu, jonka aikana iskuosasto ryömi taisteluhaudan lähelle. Tulivalmistelun päättyessä tunkeuduttiin taisteluhautaan ja armoton lähitaistelu alkoi.  Kello 9 loppui iskuryhmältä ammukset, mutta samalla tuli vapaaehtoista apuväkeä 5-6 miestä ammusten kera ja taistelu jatkui kello 17.30 saakka, jolloin sillanpää oli hävitetty - vain vähäinen määrä puolustajista pääsi pakenemaan joen ylitse. Virolaisten menetykset olivat 7 kaatunutta ja 28 haavoittunutta. Toisen lähteen mukaan virolaiset menettivät 2 upseeria ja 11 miestä kaatuneina ja 32 haavoittuneina. Neuvostolähteen mukaan venäläiset menettivät sillanpäässä 515 miestä ja naista sekä koko kaluston.

Riigin sillanpään hävittämisen jälkeen virolaiset taistelijat julkaisivat lehdessä Eesti Sõna seuraavaa: ”Tänään olemme me, virolaiset, antaneet ensimmäisen vastauksen kommunisteille, jotka halusivat hävittää meidän kotimaamme maan tasalle, meidän naisiamme ja lapsiamme surmata. Tämänpäiväinen verilöyly Riigissä oli perinpohjainen. Se on ainoa kieli, mitä vihollinen ymmärtää.” Ryhmä Narvan komentaja kenraali Friessner onnitteli erikseen virolaisia voiton johdosta. On huomattava, että kyseessä oli ensimmäinen merkittävä voitto Narvan rintamalla.[xvi]

Seuraavaksi Eesti Divisioonan tehtävänä oli hävittää Vepskülä-Siivertsi sillanpää (1100 miestä, yhdeksän 76 mm tykkiä, 11 kpl 45 mm tykkiä, 13 kpl 82 mm Krh, 47 konekivääriä, 82 pikakivääriä. Se hävitettiin virolaisten toimesta 6.3. kello 23.40 mennessä aiheuttaen viholliselle suuria tappioita, mutta myös kovin omin menetyksin. Nyt länsiranta Narvasta pohjoiseen oli omien käsissä. Saksan ylijohdon päiväkäskyissä Eesti Divisioonaa kiitettiin niinä päivinä kaksi kertaa - mikä kunnia tuli vain harvojen divisioonien osalle. Tappioista on taas monenlaisia numeroita. Osa venäläisistä tutkijoista myöntää venäläisten valtavat tappiot, jotkut yrittävät valehdella niitä vähäisemmiksi, kuten tavallisestikin. Numerot löytyy vaikkapa virolaisen historioitsijan (ja ex pääministeri) Mart Laarin tutkimuksesta Sinimäed.[xvii]

Narvajoen taisteluihin vaikutti myös suurpolitiikka. Saksan ylijohto piti äärimmäisen tärkeänä, ettei Suomi tee erillisrauhaa. Jos Viro olisi jälleen joutunut Venäjän miehittämäksi, niin se olisi vaikuttanut merkittävästi Suomen haluun tehdä rauha. Siksi Saksan ylijohto lupasi Narvan rintaman kestävän ja joutui keskittämään sinne lisää joukkoja. Mutta niin keskitti myös Venäjä. Helmi-maaliskuun vaihteessa 2.iskuarmeijalle ja sen täydennykseksi tuotujen yksiköille lisääntyi kenraaliluutnantti Ivan Korovnikovin 59.Armeija sekä kenraalimajuri Filip Starikovin 8.Armeija. Näihin kuuluivat 117.AK, 6.AK, 14.AK ja 112.AK. Stalin antoi Leningradin Rintamalle uuden käskyn 22.2.1944. Sen mukaan rintama tuli murtaa niiden kolmen armeijan voimin pohjois-osassa rintamaa ja sen jälkeen piti suunnata yksi armeija Pärnun suuntaan ja kaksi armeijaa etelään Tarttoon ja Võruun, sieltä edelleen Latvian suuntaan avaten siten kevääksi tie Itä-Preussiin ja Keski-Eurooppaan. Ryhmä Narvan piti murskata siinä ohessa motittamalla Auveren sillanpäästä ja Jaanilinnasta. Alunperin armeijakenraali Leonid Govorovin tarkoitus oli aloittaa hyökkäys juuri Eesti Divisioonan hävittämistä Siivertsin-Riigin sillanpäistä, mutta siitä ei tullutkaan mitään. Auverestä tuli nyt päähyökkäyksen lähtökohta. Ensimmäisenä tavoitteena oli Sinimäet.

1.3.1944 2500 tykkiä aloitti tykistövalmistelun Auveressä ja 59.A hyökkäsi 12 divisioonan voimin. Norjasta tuotu taistelukokemuksetta, vaikkakin hyvin varustettu, 214.D taisteli, mutta lyötiin sekaisin. Ryhmä Narva kaapi apuun mitä suinkin sai - esimerkiksi viisi panssarivaunua. 58.Divisioonan 209.rykmentti lähetettiin apuun, mutta se motitettiin. Sille lähetettiin apuun 158.tiedustelupataljoona, mutta sekin motitettiin ylivoimaisten venäläisjoukkojen toimesta. Viimeisenä reservinä saksalaisille tuotiin apuun virolaiset itäpataljoonat 658. (majuri Alfons Rebane) ja 659. (majuri Georg Sooden). Taisteluissa kuluneissa pataljoonissa oli kummassakin vain 200 miestä, mutta kun kyseessä olivat nyt ensimmäiset taistelut kotimaan kamaralla, niin taisteluhenki oli korkea. Virolaispataljoonien tulo rintamalle näkyy 2.3. XXVI AK:n sotapäiväkirjassa, pataljoonien vahvuudeksi on merkattu 150 miestä [ehkä armeijakunta tarkoitti taisteluvahvuutta - jp]. Virolaispataljoonat saivat määräyksen liikkua toinen toisella puolen toinen toisella puolen tietä Putki kylän suuntaan, mutta törmäsivät pian viholliseen ja kohta olivat motissa, joka oli osa suurempaa mottia. Pataljoonat taistelivat tehokkaasti motissa tuottaen niiden tuhoamista yrittäville venäläisjoukoille raskaita tappioita. Siten saksalaisille jäi aikaa tuoda 11.D apuun. 11.D hyökkäsi vapauttamaan mottiin joutuneet joukot, jotka omasta puolestaan hyökkäsivät vastaan. Jälleennäkeminen oli riemukas. Virolaisjoukot olivat vapauttaneet 11.D:n motista Novgorodista perääntymisen yhteydessä ja nyt 11.D:n itä-preussilaiset saivat kuitata hyvän hyvällä virolaisille - mutta raskain tappioin. Puna-armeijan hyökkäys oli torjuttu, mutta nyt näissä virolaispataljoonissa oli miehiä enää 110. Ne vedettiin lepoon.[xviii]

Näissä taisteluissa Narvajoella virolainen alikersantti Harald Nugiseks ansaitsi Rautaristin Ritariristin, jota voidaan verrata suomalaiseen Mannerheim-ristiin. Se korkea kunniamerkki ilmeisesti pelasti hänen henkensä. Hän nimittäin sairastui myöhemmin vaikeasti ja juuri sen ritariristin ansiosta häntä parantamaan lähetettiin erikoislääkäri Berliinistä.

Narvan rintama kesti niissä paikoissa, joissa vastassa oli virolaisia joukkoja. Saksalaiset tekivät vielä menestyksellisen vastahyökkäyksen hävittäen erään sillanpään. Narvan rintamalla alkoi asemasota.

Kesällä 1944 Venäjä aloitti suurhyökkäykset Suomea vastaan ja Saksan itärintamaa vastaan. Narvan linjalta oli vietävä joukkoja sinne sun tänne ja joukkojen määrä ei enää riittänyt niin pitkän linjan puolustamiseen. Saksan tiedustelu oli saanut selville, että Venäjä keskittää jälleen suuria joukkoja hyökkäystä varten Narvajokilinjaa vastaan. Niinpä 24-25.7.1944 alkoi käskystä (oli ajoissa tehty hyvä suunnitelma) salainen siirtyminen Narvajoelta Sinimäkiin rakennetulle Tannenberg-linjalle, joka oli oleellisesti lyhyempi helpottaen siten puolustusta vähillä joukoilla.

Taistelut Sinimäkilinjalla

Venäjän sodanjohto oli määrännyt juuri 24.7.1944 aamun suurhyökkäyksen alkuajankohdaksi Narvan rintamalla. Saksan tykistö oli jo siirretty Sinimäkilinjalle kun Venäjän hyökkäys alkoi Auveressä - painopiste suoraan virolaisten 45.rykmenttiä vastaan.

Katsotaanpa mitä joukkoja Venäjä oli keskittänyt suurhyökkäystään varten. 8.A:n piti kenraaliluutnantti Filip Starikovin johdolla murtaaa saksalaisten puolustus Auveressä, jonka jälkeen 2.iskuarmeijan piti ylittää Narvajoki kaupungista pohjoisessa, saartaa etelästä hyökkäävillä joukoilla Saksan Narva-ryhmä sekä murskata se täydellisesti. 2.iskuarmeijaan liitettiin 131D:n ja 191.D:n lisäksi 109.AK (72., 109. ja 125. divisioonat) 8.AK, 16.linnoitusalue, 21. ja 161. tykistöprikaatit, 328. raskas tykistöosasto, 36., 194., 230. ja 499. kranaatinheitinrykmentit ja 760.panssaritorjuntarykmentti. Panssarijoukoista 2.iskuarmeijalle annettiin 45., 185., ja 221.panssarirykmentit sekä 1222.telakanuunarykmentti ja 40.panssaripataljoona. Krivasoon 8.A:lle oli annettu vieläkin enemmän joukkoja. Ensimmäisenä hyökkäykseen lähetettiin 117.AK (256.D, 201.D ja 120.D) ja 122.AK (11.D, 43.D ja 189.D). Niiden lisäksi 8.armeijalla oli 124.AK ja 112.AK, sekä 9. ja 79.linnoitusalueet. Eli suunnaton ylivoima saksalaisiin (saksalaisten joukoissa taisteleviin virolaisiin, hollantilaisiin, jne.).[xix] Puolustavista joukoista noin puolet oli virolaisia.

Sitä, että venäläisten hyökkäys ei tullut yllätyksenä todistaa armeijakunnan komentajan kenraali Felix Steinerin 45.rykmentille juuri ennen hyökkäystä lähettämä tervehdys, jonka suomennan tähän: ”Narvan rintama seisoo odottaen vihollisen suurhyökkäystä. Armeijakunnalla on edessään tiukkoja taistelupäiviä. Vihollisella on meihin nähden moninkertainen ylivoima. Auveren puolustamisella on ratkaiseva merkitys Narvan rintamalle; se on kaikille sanomattakin selvää. Haluan vain muistuttaa, että teidän päättäväisyydestänne ja vastarinnastanne riippuu Narvan rintama kestäminen, riippuu tuhansien taistelijoiden elämä, riippuu ennen kaikkea teidän rakastetun kotimaanne kohtalo lähemmiksi ajoiksi. Että minä siihen tehtävään 45.rykmenttiä ja Pataljoona Narvaa pidin kaikkein sopivimmaksi, nostakoon teidän tähänastisen velvollisuudentunnon lisäksi tahtoa ja varmuutta. Tulevassa taistelussa voitte luottaa minun [--] apuuni ja neuvooni 45.rykmentin ja pataljoona Narvan sotilaat! Ehkä jo huomenna ristitään suuressa osassa Viron koteja kädet ja rukous lähtee teidän edestänne Kaikkein voimakkaimman puoleen. Seiskää ja kestäkää, sillä oikeus ja Jumala on kanssanne! Steiner, III AK komentaja.”[xx]

Steiner piti lupauksensa ja antoi tukea virolaisille tykistötulen ja myös Pantteri-hyökkäysvaunujen muodossa vastahyökkäyksen tueksi. Taistelu vaati paljon uhreja puolin ja toisin - numerot eri lähteistä vaihtelevat suuresti. Esimerkiksi saksalaisen lähteen Ryhmä Narvan sotapäiväkirjan mukaan 24.7. tuhottiin Auveren taistelussa 18 venäläistä hyökkäysvaunua, venäläisen lähteen mukaan 19, mutta virolaisten komentajan Harald Riipalun mukaan 29 tankkia. Riipalu laski kaikki, jotka pysäytettiin savuamaan. Venäläiset kuitenkin hinasivat osan vaunuista taistelukentältä korjattavaksi ja toiset laskivat vain taistelukentälle pysyvästi jääneet tuhotuiksi. Suomenkin rintamalla venäläiset korjasivat huomattavan osan tuhotuista vaunuista nopeasti käyttöön. Oleellista on, että venäläisten läpimurtoyritys torjuttiin tässäkin ja illalla alkuperäiset asemat olivat jälleen virolaisten hallussa.[xxi]

Tähän saakka saksalaisilla oli Jaanilinnassa sillanpää Narvajoen itäpuolella. Nyt se tyhjennettiin aiemmin tehdyn päätöksen mukaisesti. Sattumalta tyhjennys ja Venäjän suurhyökkäyksen alku sattuivat samaan aikaan - sakuilla oli tarkoitus onnistua vetämään joukot Sinimäkiin huomaamatta. Huomaamatta se ei onnistunut, mutta kovien taistelujen ja merkittävien tappioiden jälkeen kyllä. Oleellista on, ettei venäläisten yritys motittaa ja hävittää koko joukko onnistunut. Hollantilaisten vapaaehtoisten rykmentti tuhoutui kuitenkin, kun sen ”vihreä” komentaja ei noudattanut tarkkaa vetäytymissuunnitelmaa vaan jäi jälkeen.

Marsalkka Govorov käski 8.A:n lopettaa toistaiseksi hyökkäykset Tannenberg-linjan eteläosassa ja suunnata joukkonsa Sinimäkiä vastaan, mitä pidettiin puolustuslinjan avaimeksi. 2.iskuarmeijan 109.AK:lla oli päävastuu, mutta kenraali Ivan Fedjuninskin käyttöön annettiin 122.AK ja 124.AK, näyttää että hänelle annettiin myös 117.AK:n divisioonat. Tehtävänä oli tehdä läpimurto Lastekodumäen suunnassa ja tunkeutua eteenpäin Oru-Kurtna suuntaan, valloittaa Jõhvi ja joutua viimeistään 1.8. Kundajoelle.[xxii]

Mahtavaa taistelua Sinimäissä on mahdotonta kuvata tässä lyhyessä artikkelissa niin, kuin olisi sen arvoista. Molemmin puolin tykistöllä oli taisteluissa hyvin suuri merkitys. Venäjä käytti runsaasti panssarivaunuja ja niitä tuhottiin älyttömiä määriä niin panssarinyrkeillä, panssarikauhuilla, panssarintorjuntatykeillä kuin myös vähäisillä saksalaisilla panssarivaunuilla ja rynnäkkötykeillä. Ryhmä Narvan sotapäiväkirjan mukaan saksalaisilla oli 27.7. rivissä vain 7 psv, joista kolme Pantteria ja 22 rynnäkkötykkiä.[xxiii] Huomattakoon, että korjattavana ja huollossa on aina osa vaunuista ja vain osaa voidaan käyttää.

Sinimäkiä oli periaatteessa puolustamassa virolaisdivisioonan lisäksi Divisioona Nordland (vain 8788 miestä jäljellä) ja Prikaati Nederland (5175 miestä). Lisäksi oli erilaisia tilapäisosastoja koottu mm. merijalkaväen miehistä ja karkureista sekä kouluttamattomia täydennysosastoja. Korkeimman johdon reservistä Steiner onnistui saamaan 6.SS-rynnäkköprikaatista Langemarck I pataljoonan (450 miestä).[xxiv]

26.7. puna-armeija yritti läpäistä puolustuslinjan suoraan liikkeestä tykistön ja ilmavoimien tukemana. Lastekodumäellä flaamit kärsivät raskaita tappioita ja mäen itäosa joutui vihollisen haltuun. 27.7. aamulla alkoi uusi läpimurtoyritys voimakkaan tykistövalmistelun jälkeen. Rykmentin Danmark tanskalaiset kärsivät merkittäviä tappioita ja vihollinen pääsi pääpuolustuslinjasta lävitse. Osa tanskalaisista joutui mottiin ja odotti kuolemaa, mutta Rykmentin Norge norjalaiset pelastivat tanskalaiset. Myös virolaisten Pataljoona Narva heitettiin reservistä vastahyökkäykseen, jossa se kärsi tappioita, mutta häiritsi vihollisen hyökkäystä sekoittamalla pakan. Suurin osa Lastekodumäestä joutui kuitenkin venäläisten haltuun Ryhmä Narvan sotapäiväkirjan mukaan 27.7. kello 19.15.

Nyt tilanne oli lähellä katastrofia. Nordin komentaja kenraali Schörner antoi Ryhmä Narvalle uhkaavansävyisen käskyn, että armeijaryhmän on pysäytettävä vihollisen hyökkäys sille puolustuslinjalle. On osoitettava fanaattista vastarintaa ja uhkasi rangaistuksilla, ellei käskyä totella. Niinpä - johtoportaita ja kenraaleja niiden johdossa riitti kyllä, vaan taistelevia sotilaita oli hyvin vähän.

Virolaisdivisioonan 47.rykmentin I pataljoona (majuri Georg Sooden) ja Rykmentin Norge pioneeripataljoona lähetettiin vastahyökkäykseen. Jo Sinimäkiä lähestyessä Soodenin pataljoona menetti 450 miehestään neljänneksen kaatuneina ja haavoittuneina kovassa tulituksessa. Grenaderimäen asemista pataljoonan krh-joukkue asettui tukemaan vastahyökkäystä (75:stä hyökkäykseen lähteneestä miehestä kranaatinheittimineen oli jäljellä 17). Varsinaiseen hyökkäykseen Lastekodumäelle pataljoonasta lähti enää 50 miestä. Päinvastaisesta suunnasta hyökkäsivät Norgen pioneerit kärsien raskaita tappioita ja joutuen peräytymään. Virolaiset yrittivät jäädä Lastekodumäelle, mutta johtajansa haavoittumisen jälkeen suurin osa heistä vetäytyi takaisin Grenaderimäelle. Seuraavana aamuna pataljoonasta oli Grenaderimäellä puolustuksessa enää 30 miestä. Kaikkialla oli kaatuneita virolaisin tunnuksin. Myös pataljoonan komentaja majuri Sooden kaatui kranaatinsirpaleesta saamaansa osumaan. Saksalaisissa lähteissä todetaan, ettei 28.7. pataljoonaa ollut enää olemassa, mutta todellisuudessa pataljoonan jäännökset taistelivat Vaivaran vanhan hautausmaan linjalla Sinimäkien taistelujen loppuun saakka. Sooden syntyi Helsingissä vuonna 1904 ja on haudattu Jõhvin Vapaudenpatsaan viereen.[xxv]

28.7. venäläiset yrittivät eteenpäin, ja puolustajat ottaa takaisin Lastekodumäkeä. Kumpikin puoli tuloksetta - paitsi tietysti tappioita. Steinerillä ei ollut ottaa mistään lisää joukkoja, joten oli tyydyttävä siihen, että Lastekodumäki oli menetetty ja oli yritettävä estää läpimurto koko puolustuslinjasta. Venäjä sen sijaan keskitti lisää joukkoja tehdäkseen läpimurron.

29.7. piti Venäjän sodanjohdon mielestä oleva historiallinen päivä, jolloin puolustus murskataan ja tie on auki Tallinnaan. Narvajoen ylitse rakennettuja siltoja pitkin tuotiin yhä lisää raskasta kalustoa tukemaan hyökkääviä joukkoja. Taisteluun paiskattiin kaksi tuoretta panssarirykmenttiä (31. ja 82.), kolme tykistöprikaatia ja yhdeksän tykistörykmenttiä. Kaavailtuun läpimurtokohtaan oli keskitetty 1680 tykkiä ja kranaatinheitintä sekä 150 panssaria. Ryhmä Narvan sotapäiväkirjassa vihollisen 29.7. hyökänneiden joukkojen määrä on arvioitu lähes oikein 11 divisioonaksi ja 6 panssarirykmentiksi. Sitä suunnatonta voimaa vastassa oli omissa kranaateilla kynnetyissä asemissaan vain muutama verestä tyhjäksi laskettua rykmenttiä. Aamu alkoi tietysti valtavalla tykistökeskityksellä ja ilmahyökkäyksillä. Taistelu oli äärimmäisen raskas molemmille osapuolille, tapahtui sisäänmurto Grenadierimäkeen, mutta ei läpimurtoa sieltä syvälle Viroon.[xxvi]

Venäläisiä panssareita, jotka yrittivät eteenpäin, vastaan Steiner lähetti viimeiseen saakka säästäneensä panssarivoimat, jotka onnistuivat tuhoamaan/pysäyttämään panssarivirran. Steinerille jäi sen panssaritaistelun jälkeen (30.7) jäljelle yksi Panther-psv ja 23 rynnäkkötykkiä. Mutta Grenadierimäki oli pakko valloittaa takaisin venäläisiltä, muuten puolustus luhistuisi saman tien. Varsinaisia reservejä vastahyökkäykseen ei kuitenkaan ollut. Ainoa mahdollisuus oli lähettää vastahyökkäykseen virolaisesta Harald Riipalun 45.rykmentistä sen I pataljoona kapteeni Paul Maitlan johdolla. Pataljoonalla ei kuitenkaan ollut taisteluvahvuudessa enää miehiä vastahyökkäykseen, joten Maitla meni joukkosidontapaikalle ja pyysi sieltä lievemmin haavoittuneita mukaan hyökkäykseen. Sanaakaan lausumatta sieltä lähti hänen mukaansa 20 miestä. Maitlalle komennettiin mukaan murskattujen joukkojen sirpaleita sieltä ja täältä mm. Norgesta ja flaameja. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, niin tämä piskuinen joukko sen yhden ainoan Pantterin tukemana suoritti tehokkaan vastahyökkäyksen puhdistaen ensin Tornimäen lopullisesti ja hyökkäsi sitten Grenadierimäelle valloittaen sen takaisin ryssiltä ensin vyöryttäen ja lopulta tehden rynnäkön hurraata huutaen - ja vihollinen lähti pakoon. Nyt puolustuslinja oli taas oikeissa käsissä ja venäläiset yrittivät vuorostaan valloittaa sen takaisin vielä kahdeksan kertaa, mutta nyt se pysyi tämän hyvin kansainvälisen joukon käsissä.

Kun Maitla oli päässyt vauhtiin, niin hän yritti vielä valloittaa Lastekodumäenkin takaisin, vaikka sitä ei ollut käsketty. Ehkä se johti siihen, että nyt venäläiset alkoivat vahvistamaan Lastekodumäen puolustusta sen sijaan, että olisivat jatkaneet hyökkäyksiä Grenadierimäen olemattoman vähäisiä puolustajia vastaan. Oli kuinka oli, mutta tähän venäläisten hyökkäys kulminoitui. Tappiot olivat niin suuret, etteivät venäläiset joukot päässeet enää eteenpäin - vaikka puolustajatkin olivat aivan lopussa. Maitlan pataljoonasta oli jäljellä 26 miestä. Vastaavasti venäläisestä 109.AK (armeijakunta), joka oli hyökkääjien pääjoukko, oli venäläisten lähteiden mukaan taistelun jälkeen rivissä vain 225 miestä. Muutkin Sinimäkiin hyökänneet venäläiset armeijakunnat oli laskettu verestä tyhjiksi.

Kapteeni Maitla palkittiin vastahyökkäyksestä Rautaristin Ritariristillä. Tshekkipartisaanit murhasivat Maitlan rauhan jo tultua vuonna 1945.

29.7. torjuntavoiton johdosta satoi onnitteluja. Armeijaryhmä Nordin komentaja kenraalieversti Schörner onnitteli ”Narvan” komentajaa kenraali Grasseria, tämä puolestaan III AK:n komentajaa kenraali Steineriä. Vaan ei ne taistelut siihen loppuneet.[xxvii]

Venäjä yritti läpimurtoa entiseen tapaan, eihän sen kaikkia joukkoja suinkaan ollut vielä tuhottu. 30.7.-31.7. taisteluissa eräästä venäläisestä tuhotusta hyökkäysvaunusta löytyi hyökkäyssuunnitelma Tallinnaan saakka - eli uskoa läpimurtoon ei oltu korkeammalla taholla menetetty. Nyt hyökkäyksen kohteeksi joutui hollantilaisrykmentti De Ruyter. Hollantilaiset puolustivat Eurooppaa idän barbaareilta tehokkaasti, eikä nämä saaneet läpimurtoa aikaan - mutta hollantilaisten komppanioissa oli enää jäljellä n. 35 miestä, jotka juoksivat yhdeltä konekivääriltä toiselle niittämään hyökkääviä ryssälaumoja.

Virolaisen sankarin myöhemmän eversti Alfons Rebasen pataljoonan miehet vannoivat nyt valan, että kuolevat tässä kotimaataan puolustaessaan, mutta eivät luovuta, eivätkä antaudu vangiksi - vaan saivat torjuttua hyökkäykset.[xxviii]

Kerrottakoon tässä, että Alfons Rebane sai myöhemmin erään korkeimmista saksalaisista kunniamerkeistä - Rautaristin Ritariristi Tammenlehtien kera. Sitä pidetään korkeimmaksi kunniamerkiksi mitä kukaan virolainen on milloinkaan saanut.

Vaan marsalkka Govorov sai käskyn, että Tannenberg-linjasta on tehtävä läpimurto maksoi mitä maksoi. Govorov puolestaan antoi 31.7. vastaavan käskyn 2.iskuarmeijan komentajalle kenraali Fedjuninskille. Rakveren linjalle piti päästä viimeistään 7.8.1944. Sinimäissä murskattujen 109.AK ja 122.AK tilalle vaihdettiin 110.AK ja 124.AK ja panssarijoukot uudistettiin. Yhdeksän kilometriä leveälle lohkolle keskitettiin kaikkiaan 1913 tykkiä ja kranaatinheitintä. Päiväannokseksi annettiin 200 000 kranaattia. No, puolustajakin täydensi rivejään täydennysmiehillä.

1.8. oli hiljainen päivä, kumpikin puoli varustautui jatkamaan sotaa. Se jatkui 2.8. Tällä kertaa rynnäköt aloitettiin Venäjän ilmavoimien iskuilla ja jatkui tykistökeskityksillä, sitten tietysti massiiviset jalkaväen ja panssareiden rynnäköt. Nyt puna-armeija sai lyötyä kiilan puolustusasemiin Hundinurkan luona. Saksalaisille kutsuttiin apuun virolainen iskujoukko Pataljoonasta Narva Oskar Ruutin johdolla. Tämä iskujoukko tuhosi panssarinyrkeillä vihollisen panssareita yhden toisensa jälkeen - mutta kärsien samalla merkittäviä tappioita itsekin. Ruut haavoittui kolmesti, mutta kieltäytyi poistumasta taistelukentältä ja tuhosi itse useita hyökkäysvaunuja saaden lopulta surmansa. Pataljoonan komentajan sijaisena toimineen Ruutin kaatuminen mukaan luettuna pataljoonasta oli rivissä enää 30 miestä. Pataljoonan komentajaksi tuli nyt Hando Ruus. Sinimäkien taisteluissa osoitetusta urhoollisuudesta Hando Ruusille myönnettiin yksi Saksan korkeimmista kunniamerkeistä Saksan Kultainen Risti, ainoana virolaisena. 3.8. suurhyökkäys jatkui, mutta varsinkin nyt Saksan tykistö onnistui keskittämään omasta puolestaan valtavat keskitykset mm. raketinheittimin juuri niille alueille johon puna-armeija keskitti joukkojaan hyökkäystä varten - eli joukot tuhottiin usein jo ennen kuin ne lähtivät hyökkäykseen. Niinpä tykistön tulenjohtaja ja erään tykistörykmentin komentaja saivat Rautaristin Ritariristin.  Kyllä niitä joukkoja riitti kuitenkin myös hyökkäämään - pääsivätkin jälleen Grenadirimäelle, josta virolaiset löivät ne vastaiskuin. 20 venäläistä panssaria tuhottiin tänäkin taistelupäivänä. Kun läpimurto Sinimäkien kohdalta ei onnistunut, niin puna-armeija levitti hyökkäykset koko Tannenberg-linjan alueelle yrittäen löytää heikkoa kohtaa, josta pääsisi lävitse.

Esimerkiksi linjan keskellä Konsu-Putki alueella Ryhmä Narva oli luvannut 11.Itä-Preussin divisioonan vetää puolustuslinjaansa hieman taemmas ja antanut sille apuun virolaisen 46.rykmentin II pataljoonan (majuri Friedrich Kurg). Näissä taisteluissa kärsi raskaita tappioita myös mm. virolainen 2.rajapuolustusrykmentti, mutta siitä vihollisen rykmentit eivät päässeet lävitse. Pohjoisempana Saksan 113.suojarykmentin jäännöksistä vihollisjoukot kuitenkin pääsivät lävitse etenemään Kuremäen suuntaan. Nyt Steiner keräsi iskujoukon virolaisen everstiluutnantti Harald Riipalun johtoon lyömään läpimutatutuneen vihollisen. Joukkoina olivat mm. 45.rykmentin I pataljoona ja osia 47.rykmentistä sekä Eesti Divisioonan rynnäkkötykit. Vastahyökkäys onnistui ja läpimurto oli torjuttu. 4.8. venäläisten into oli jo laantunut Sinimäkien suunnalla - käyttivät vain 6000 kranaattia hyökkäystensä tukemiseen. 5.8. venäläiset saivat vielä valloitettua osan Grenadirimäestä, mutta nyt saksalainen 103.rangaistuskomppania teki onnistuneen vastaiskun puhdistaen puolustuslinjan vihollisista - sillä nämä rangaistuskomppanian jäännökset puhdistivat maineensa ja saivat sotilasarvonsa takaisin. 6-7.8. venäläiset yrittivät läpimurtoa mm. 11.D kaistalla, mutta esimerkiksi aliupseeri Janko tuhosi 8 hyökkäysvaunua panssarintorjuntatykillään. Siiheksi itä-preussilaisten eteen oli kertynyt 35 tuhotun hyökkäysvaunun hautausmaa. Seuraavina päivinä taistelut Tannenberg-linjan pohjois- ja keskiosassa laantuivat.

Linjan eteläosassa taistelut jatkuivat voimakkaina. Esimerkiksi 11.8. venäläiset tekivät hyökkäyksen Narvajoen Permiskülän saareen, jota puolusti virolainen 6.rajapuolustusrykmentin (majuri Paul Lilleleht) II pataljoona (kapteeni Johannes Pärlisti). Lähes koko pataljoona tuhoutui hyökkäyksessä. Majuri Lilleleht kokosi tilapäisyksikköön mm. esikuntakomppaniansa ja naapurissa olevan poliisipataljoonan osia, selvittäen tilanteen vastahyökkäyksellä. Valitettavasti saksalaista tykistötukea ei saatu, vaan piti tyytyä rykmentin omaan tulitukeen, josta johtuen tappiot olivat tietenkin suuria. Tässä yhteydessä tulee selvästi ilmi, että virolaiset halusivat puolustaa jäykästi omaa maataan, mutta saksalaiset eivät, vaan olivat jo tottuneet vetäytymään.

Tannenberg-linja kesti. 10.8. Venäjän ylijohto käski keskeyttää hyökkäykset ja siirtyä puolustukseen Tannenberg-linjalla. Pienemmät kahakat ja tykistötuli jatkuivat vielä viikon verran. Suuri torjuntavoitto oli saavutettu.

Sinimäkien taisteluista puna-armeijalle aiheutuneista tappioista on niin monenlaisia lukuja, että on parempi jättää ne esittämättä. Venäjän ”arvolle” ei sovi myöntää kärsimiään suunnattomia tappioita, vaan sieltä suunnalta tulee vain selvästi propagandistisia valheita. Toisaalta virolaisen Ülo Tamren esittämä luku 170 000 miehen kokonaistappioista tuntuu suurelta, vaikka Sergei Soldatov esittää saman luvun. Saattaa se tietysti pitää paikkansakin. Puolustajien kokonaistappiot lienevät Mart Laarin mukaan jonkin verran yli 10 000 miestä. Sitä taas tekee mieli pitää liian pienenä lukuna. On se vaan kumma, ettei edes omia tappioita voida esittää tarkasti.

Puna-armeijan piti alkaa etsimään joku muu tie Tallinnan valloittamiseksi.[xxix]

”Puna-armeija ei onnistunut saamaan aikaan läpimurtoa Sinimäillä, niinpä rintama siellä rauhoittui ja Venäjä hyökkäsi Pihkovan suunnasta Võruun vallaten sen 13. elokuuta. Saksalaisjoukot menettivät taistelumoraalinsa nopeasti eikä paikalla olleilla Omakaitsen joukoilla ollut kunnon aseistusta – mutta taistelivat viimeiseen mieheen.”[xxx]

Suomen Pojat

Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta oli Suomessa taistelemassa Jatkosodassa merkittävä määrä virolaisia vapaaehtoisia, heistä valtaosa oli sijoitettu Jääkärirykmentti 200:n (JR200). Kun näytti siltä, että puna-armeijan joukot pian hyökkäävät Viron kimppuun, niin rykmentti hajotettiin Suomessa ja miehet päästettiin puolustamaan omaa kotimaataan idän barbaareilta.

Valitettavasti Saksa ei luvannut päästää miehiä joukkona aseineen. Siinä olisi ollut varsinainen nyrkki taistelemaan itsenäisen Viron puolesta.

Rykmenttiä ei sallittu edes käyttää yhtenäisenä joukkona Kaakkois-Viron kautta maahan tunkeutuvaa vihollista vastaan, vaan vain yksi pataljoona pääsi taistelemaan Emajoen rintamalle 26.8.1944 ja loput virolaisista vietiin aivan turhaan koulutukseen. Tämä yksi pataljoona taisteli uljaasti aiheuttaen viholliselle merkittäviä tappioita, mutta ...

”Voldin kiilan tuhoamisoperaatio alkoi 28. elokuuta kello 11.00 aamupäivällä. Suomenpoikien tehtävänä oli vallata Pupastveren kylä. Hyökkäys tuli venäläisille täysin odottamatta, joukot ryntäsivät sekaannusta hyväksi käyttäen täydellä vauhdilla eteenpäin. -- Venäläiset kärsivät raskaita tappioita Voldin kiilan tuhoamistaistelussa. Venäläisten omien tietojen mukaan pelkästään Suomenpoikien pataljoona tuhosi 282. Divisioonan kaksi rykmenttiä, minkä yhteydessä divisioonan komentaja Gussin, divisioonan komissaari ja esikunta kaatuivat. Saksalaiset väittivät, että ”virolaiset ovat hulluja, ei noin voi käydä sotaa, se on mieletöntä. Mutta myöhemmin selvisi, että saksalaisten tappiot olivat paljon pahemmat, vaikka me muka olimme hulluja ja saksalaiset eivät.”-- Virolaistenkin tappiot olivat silti vakavia: vahvuudesta menetettiin 134 miestä, heistä 34 kaatuneina. Suurin osa oli sittenkin vain lievästi haavoittuneita ja palasi pian palvelukseen. -- Virolaiset saivat sotasaaliiksi paljon aseita ja muita varusteita. Pataljoonaan saapui saksalainen kenraali, joka jakoi 44 Rautaristiä, mikä on kuulemma suurin määrä, mitä hän koskaan oli jakanut yhdessä joukko-osastossa.”[xxxi]

Joka tapauksessa virolaiset näyttivät uljaalla taistelullaan, etteivät he halunneet olla ryssän vallan alla, vaan halusivat itsenäisen Viron.

Väkivalta

”Valtaamillaan alueilla venäläiset harjoittivat raakaa väkivaltaa, tappoivat, polttivat ja raiskasivat. -- Petserin virolaisten surullinen kohtalo (raiskattujen naisten ruumiita virui katuojissa, virolaisia hirtettiin lyhtypylväisiin jne.) aiheuttivat maassa paniikin. -- Syntyi pitkiä pakolaiskolonnia, joiden ainoana päämääränä oli päästä venäläisten käsistä.”[xxxii]

Pakolaishallitus

Pakolaiset pitivät yllä haavetta itsenäisen Viron palauttamisesta. Viron pakolaishallitus piti yllä Viron valtion jatkuvuutta. Mm. USA:ssa Viron suurlähetystö jatkoi toimintaansa miehitysten ajan, eikä USA milloinkaan hyväksynyt Viron miehitystä.

Pakolaishallitus lopetti virallisesti toimintansa 7.10.1992 kun sen viimeinen pääministeri, presidentin tehtävissä, Heinrich Mark antoi valtakirjansa Viron presidentti Lennart Merelle Viron eduskunnan edessä.[xxxiii]

Itsenäisyyden palauttaminen hetkeksi

Kun saksalaiset joukot olivat poistumassa Virosta, eikä Venäjä ollut vielä valloittanut Viroa, niin Viron laillisen hallituksen edustajat palauttivat Viron itsenäisyyden perustamalla uuden hallituksen. Viron virallinen pääministeri - vt-presidentti - Jüri Uluots nimitti 18.9.1944 Otto Tiefin hallituksen - ja Tallinnassa Pitkän Hermannin tornissa liehui jälleen Viron sini-musta-valkoinen lippu.

Uusi miehitys

Saksalaisten joukkojen poistuessa maasta ne eivät edes jättäneet virolaisille kunnon aseistusta puolustamaan kotimaataan. Niinpä puna-armeija valloitti Tallinnan 22.9.1944 repien Pitkän Hermannin tornista Viron sini-musta-valkoisen lipun ja vetäen tilalle rikollisen punarättinsä.

Siitä alkoi Viron uusi verinen miehitys Venäjän toimesta ja se miehitys jatkui puoli vuosisataa aina vuonna 1991 tapahtuneeseen itsenäisyyden palauttamiseen saakka. De facto miehitys kesti kuitenkin vuoteen 1994 saakka, jolloin viimeiset Venäjän miehitysjoukot viimein poistuivat Virosta länsivaltojen ankaran painostuksen tuloksena.

Kommunistinen komento - Pakolaiset

Suuri joukko virolaisia pakeni länteen uutta Venäjän miehitystä (kidutusta, joukkomurhia, jne). Esimerkiksi Ruotsiin pakeni syksyllä 1944 kaikenlaisilla veneillä lähes 30 000 virolaista - kukaan ei tiedä miten paljon heitä hukkui merellä paetessaan hirmuvaltaa. Saksaan paettiin saksalaisten joukkojen mukana ja muutenkin. Toisen Maailmansodan jälkeen Saksan läntisten miehitysvyöhykkeiden alueella oli noin 42 000 virolaista, pääasiassa pakolaisleireillä. Itävallan pakolaisleireillä eli noin 1500 virolaista.

Pakolaisia levisi sittemmin ympäri Maapalloa mm. Yhdysvaltoihin, Kanadaan  ja Australiaan.[xxxiv]

”Kommunistinen komento palautettiin Viroon marraskuussa 1944. Narvajoen itäpuoliset alueet ja Petserinmaa liitettiin vuoden 1945 alusta Venäjän federaatioon. Osa Suomessa ja Saksan puolella taistelleista virolaissotilaista kätkeytyi maaseudulle "metsäveljiksi" ja aloitti sissisodan. Heistä muodostuneet ryhmät pääsivät pian toistensa yhteyteen ja järjestäytyivät, olosuhteiden pakosta tosin löyhästi. Valtakunnalliseksi järjestöksi muodostettiin Aseellisen taistelun liitto. Venäläiset aloittivat ensimmäisenä vastatoimena "kansallismielisten ainesten" järjestelmällisen juurimisen pois maakunnista. Kotikonnuiltaan poistetut ihmiset joko teloitettiin tai kyyditettiin Siperiaan.

Maanviljelystilojen kollektivisointi aloitettiin vuonna 1947. Toiminta aktivoitui maaliskuussa 1949 operaatiolla, jonka nimi oli "Valmistautuminen kevätkylvöön". Missio huipentui parin seuraavan kuukauden aikana, jolloin kansallistettiin noin 80 000 virolaisen kulakin omaisuus. Noin 20 700 pahinta kulakkia, jotka olivat pää­asiassa lapsia ja nuoria, kuljetettiin Siperiaan sekä eri puolille Neuvostoliittoa. Operaatio autioitti 20 000 tilaa, mikä merkitsi metsäveljien lopun alkua. Kollektivisointia jatkettiin 1950-luvun alussa, jolloin myös Neuvosto-Eestin kommunistisen puolueen (EKPNKP) johto venäläistettiin.

Vaikka Viro ei ollut käynyt toista maailmansotaa valtiona, se menetti paljon enemmän kansalaisiaan kuin Suomi. Virossa oli vuonna 1939 asunut 1 133 940 ihmistä. Vuosina 1939-1958 maa menetti 334 520 henkeä, noin 30 prosenttia väestöstään, josta 18-20 prosenttia oli kuollut tai kaatunut sodan aikana. Länteen pääsi pakenemaan 90 000 ihmistä, ja ainakin 33 180 (Griinthal 2001b) siirrettiin muualle Neuvostoliittoon. Loput teloitettiin tai menehtyi muuten venäläisten ja saksalaisten käsissä. Viron väestö väheni neuvostovallan aikana, vuosina 1940-1941 ja 1944-1991, kaikkiaan neljänneksellä (Paju 2000b). (Öispuu, 1992, 242-245, 256-258; Sinilind 1985, 26, 28; Raitis 1999; Kim et al. 1978,513-515; TS 18.2.2001, 17.)”[xxxv]

Metsäveljiä myrkytettiin

”Tuolloin turvallisuuspalvelun arsenaali oli täydentynyt uusilla keinoilla, joiden käyttöönottajana Virossa pidetään vuonna 1950 Boris Kummin Viron SNT:n turvallisuusministerinä syrjäyttänyttä eversti Moskalenkoa. Oli miten hyvänsä, mutta 1950-luvun alussa yhä useammat metsäveljet joutuivat turvallisuuspalvelun käsiin myrkyttämisen seurauksena. »Mitä myrkkyä se sitten oli? Siitäkin sain tietoja vankileirissä. Yhdestä sanomalehdestä löysin lyhyen artikkelin, jonka tekijä kirjoitti innoissaan: tiedemiehet ovat keksineet tehokkaan keinon pyydystää eläimiä. Se on tuoksuton, väritön, voimakasvaikutteinen ja täysin mauton neste. Sitä tarvitsee vain ruiskuttaa heiniin, jotta heiniä syöneet eläimet nukahtavat niin syvään uneen, että ne voi sitoa kiinni ja siirtää minne tahansa. Kirjoittaja jätti mainitsematta tuon aineen nimen ja keksijän, eikä myöskään maininnut, että tshekistit pyydystävät sen avulla ihmisiä. -- Miten myrkky sitten vaikuttaa? Silmänräpäyksessä se halvaannuttaa ajattelukyvyn, sitten kieli muuttuu kankeaksi ja sitten menee taju. Nähtävästi tajun myötä menee myös kipuaisti, sillä minua oli potkaistu sotilassaappaalla leuan alle, jalkapohjat oli kärvennetty ja amputoitu kädentynkä oli verinen. Ja minä en tuntenut mitään, eikä muistiini jäänyt siitä mitään. Minut pelasti kuolon unesta vain vastamyrkkyruiske. Monta päivää sen jälkeen, kun minut Hopan kaupungissa palautettiin takaisin ”neuvostotodellisuuteen”, herätettiin toisin sanoen kuolon unesta, minulla oli sellainen tunne, että sisuskaluni ovat palaneet. En tuntenut nälkää, enkä janoa, neljään vuorokauteen minulle ei annettukaan syötävää, minut oli vallannut ääretön rauha ja välinpitämättömyys itseni suhteen. Minuthan koetettiin panna puhumaan kaikenlaisin keinoin, vakiokysymysten - missä korsu? missä toiset? - seuraus oli vain se, että menetin tajuntani kiduttajien kourissa. Ajatukseni kulkivat äärettömän hitaasti, ja reaktiokykyni onkin sen jälkeen jäänyt hitaaksi, autoa ajamaan minusta ei enää ole.» (Alfred Käärmannin muistelmat. EMSAA; K. Helgin muistelmat. EMSAA).”[xxxvi]

”Niin sissitoiminta alkoi hitaasti hiipua. Miehet metsissä vähenivät ja sen seurauksena aktiivisuus taantui nopeasti. Taitekohdaksi osoittautui vuosi 1952, jolloin turvallisuuspalvelun rekisteröimät metsäveljien toimet vähenivät miltei puoleen edellisvuoteen verrattuna. Metsäveljien toteuttamia operaatioita oli joulukuussa 1951 vielä kuusitoista, mutta seuraavan vuoden tammikuusta toukokuuhun niitä oli vain neljätoista. Aktiivisimpia olivat Vastseliinan metsäveljet ja Järvamaalla Lindermann-veljesten ryhmä, joka räjäytti Leninin patsaan ja ampui neuvostoliittolaista kuljetuskonetta. (RJKA, f.131, nim.1,s.ü.230.)”[xxxvii] Keskitetysti johdettuja, sotilaallisesti järjestäytyneitä ja kunnolla aseistettuja metsäveljiä oli Viron metsissä kerrallaan noin viisi-kuusi tuhatta.[xxxviii] Aseellisen Taistelun Liitto kuitenkin tuhoutui vuonna 1953 kun viimeinen sen valtakunnallisen organisaation johtaja kuoli.[xxxix]

”Valdur Raudvassar muistelee: »Keväällä 1953 oli Puutlissa, ei kovinkaan kaukana minun koulutiestäni, kova taistelu metsäveljien ja turvallisuuspalvelun miesten välillä. -- Metsäveljiä oli korsussa ollut kuusi tai seitsemän, heidän joukossaan useampi nainen. -- Hyökkäyksen toteuttanut joukko-osasto menetti kuolleina yli kaksikymmentä miestä, lisäksi oli paljon haavoittuneita. Mäenrinteessä oleva hajotettu korsu jätti meihin masentavan vaikutelman. Otimme lakit päästä ja yksi pojista luki isämeidän. Muuta emme osanneet.» (Valdur Raudvassarin muistelmat. EMSAA.)

Suunnilleen samaan aikaan hävitettiin muutkin korsut, jäljelle jäi vain pysyvää tukikohtaa vailla olevia kolmen neljän miehen ryhmiä. Turvallisuuspalvelun asiakirjojen mukaan viimeiset taistelut metsäveljien kanssa käytiin vuosina 1955-1956.

Pienempiä ryhmiä jäi vieläkin metsiin.”[xl] 

Viimeinen metsäveli August Sabe sai surmansa 28.9.1978 paetessaan KGB:n virkailijoita.[xli]

Elämää miehitetyssä Virossa

Jotta lukijani saisivat jonkinlaisen kuvan tavallisten opettajien ja koululaisten elämästä miehitetyssä Virossa lainaan Evald Laasin asiakirjakokoelmaa Viron vastarinta 1944-1949: ”N:o 116 Viljannin oppilaat ja opettajat miehitysviranomaisten silmin. Viron kommunistisen puolueen Viljanninmaan Komitean tiedotteesta. 13. tammikuuta 1949 ... 10.tammikuuta 1949 pidetyssä Viljanninmaan puolueaktivistien kokouksessa maakunnan toimeenpanevan komitean opetusosaston puolueen alajärjestön sihteeri Rastorgujeva totesi, että ettei alajärjestö kykene ulottamaan vaikutustaan kouluihin. II oppikoulun nuoret ovat asennoituneet neuvostovastaisesti ja näyttävät sen avoimesti. Koulunjohtaja Härmä (Tunnettu latinisti. Arvostetuimpia virolaisia pedagogeja - EL) ei kiinnitä asiaan mitään huomiota ja jopa opettajisto yrittää peitellä oppilaiden asenteita ja toimintaa koulussa. On lopultakin aika päästä eroon sellaisesta koulunjohtajasta kuin Härma. Tov. Voronin - Valtiollisen Turvallisuuden Ministeriön osastopäällikkö - totesi, että ideologinen kasvatustyö oppilaittemme keskuudessa on heikko. Miten muuten on selitettävissä. että II oppikoulun nuoria tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen neuvostovastaisesta toiminnasta. Koulujen opetushenkilöstön enemmistö on neuvostovastaista... (Viron Kommunistisen Puolueen Arkisto, f.1, nim.28, s.24, l.68.)”[xlii]

Tutustutaanpas vielä venäjänkieliseen (suomennettuna) raporttiin Viron kommunistisen puolueen keskuskomitean sihteerille (pomolle) Viron valtiollisen turvallisuuden varaministeriltä eversti Mihailovilta päivämäärällä 16.4.1949 koskien Virosta maaliskuussa 1949 Siperiaan kyyditettyjä:

”I Kulakkien (talonpoikien) perheitä

Ministerineuvoston päätöksen mukaisesti karkotettavaksi kuului 3 962 perhettä;

Ennen operaation alkua luetteloista poistettiin erilaisin perustein 174 perhettä;

Luetteloihin jäi operaation aluksi 3 788 perhettä;

Täydellisesti karkotettiin 1 360 perhettä;

Osittain karkotettiin 1 361 perhettä;

Yhteensä karkotettiin 2 721 perhettä, joissa a) karkotettiin 7 201 ihmistä b) jäi karkottamatta 2 323 ihmistä;

Täysin jäi karkottamatta 1 066 perhettä, joissa oli 3 001 ihmistä seuraavin perustein: a) Koko perhe pakeni, eivät olleet kotona, ei tunnistettu 956 perhettä; b) Aikuiset puuttuivat, lapset jäivät 58 perhettä; c) perheenjäsenten sairauden ja iän vuoksi 50 perhettä; d) muilla perusteilla 2 perhettä.

II Bandiittien ja nationalistien perheitä

Yhteensä karkotettiin täysin tai osittain 4 831 perhettä, joihin kuului 13 501 ihmistä. Yhteensä Tasavallassa kuului karkotettavaksi 7 500 perhettä.

Karkotettiin yhteensä täysin tai osittain 7 552 perhettä, joihin kuului 20 702 ihmistä.

Dokumentin numero 352 (Viron valtionarkiston filiaali (PA) F. 1, nim. 14, s-ü. 87.1. 51-52)” [xliii]

Virolaiset eivät koskaan luopuneet toivosta palauttaa Viron itsenäisyys, niinpä toisinajattelijat nakersivat kommunistista hirmuhallintoa ja kansa toteutti ns. laulavan vallankumouksen. Virolaiset olivat perinteisesti järjestäneet suuria laulujuhlia. Näissä laulujuhlissa alettiin vähitellen lisäämään isänmaallisia lauluja ja Viron tunnusvärien (sini-musta-valkoinen) käyttöä. Viimein laulujuhlilla oli niin paljon osallistujia, että vaikka Viron liput olivat avoimesti esillä, KGB ei mahtanut enää mitään. Laulavan vallankumouksen huipentuma koettiin 11.9.1988 Tallinnan laulukentällä. Silloin yli 300 000 virolaista lauloi isänmaallisia lauluja ja paikalla oli satoja Viron sini-musta-valkoisia lippuja. Pidettiin myös isänmaallisia puheita – mm. Heinz Valk sanoi, että (Matti Lukkari Viron itsenäistyminen): ”Ainoa mahdollisuus on mennä eteenpäin tapahtui mitä tapahtui. Panssaritkaan eivät voi virolaisille mitään, jos tahtomme on riittävän kova.” Ja: ”Kerran me voitamme kuitenkin.” Trivimi Velliste puhui itsenäisyyden pikaisesta saavuttamisesta tavoittaen kansan sielun.[xliv]

”Marraskuun 16. päivänä Viron korkein neuvosto hyväksyi ns. itsenäisyys-deklaraation. Sen mukaan korkein neuvosto on Viron korkein päättävä elin, eivätkä Neuvostoliiton lait tule voimaan Virossa ilman korkeimman neuvoston suostumusta. Siitä alkoi neuvostomahdin nopea romahtaminen Virossa. Tuo päätös  mahdollisti myös kaikki ne toimet, joihin korkein neuvosto tämän jälkeen ryhtyi.”[xlv]

Erikseen kannattaa mainita vielä ns. Baltian ketju. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen 50-vuotispäivänä  23.8.1989 baltialaiset järjestivät Tallinnasta Riian kautta Vilnaan kulkevan yhtenäisen (600 kilometriä pitkän) ihmisketjun (noin kaksi miljoonaa ihmistä), jossa ihmiset seisoivat Viron, Latvian ja Liettuan lippujen kera. Tämä ketju näytti kansalaisten itsenäisyyden ja vapauden kaipuun maailmalle konkreettisesti.[xlvi]

Yllätys, yllätys, baltit eivät näyttäneetkään haluavan kuulua ”neuvostokansojen onnelliseen perheeseen”.[xlvii]

Itsenäisyyden palauttaminen

Islannin parlamentti ilmoitti ensimmäisenä elokuussa 1991, että sen suorittama Viron tasavallan tunnustus on edelleen voimassa. EU:n ulkoministerikokous 27.8.1991 tervehti Viron suvereenisuuden ja itsenäisyyden palauttamista ja kehotti jäsenmaitaan palauttamaan diplomaattiset suhteet Viron kanssa.[xlviii] Huom! EI mitään uudelleen itsenäistymistä, vaan sen saman jo noin 80 vuotta vanhan Viron kanssa diplomaattisten suhteiden palauttaminen. Viro oli ollut välillä puoli vuosisataa miehitettynä.

Viro

Etusivulle