Venäläinen valehtelu
Täydennetty 11.10.2008, 16.2.2011,
29.4.2019 Juhani Putkinen
Venäläiset ovat mestareita
valehtelussa. Alhaalta valehdellaan ylöspäin ja johto valehtelee alaspäin –
puhumattakaan samalla tasolla tapahtuvasta valehtelusta.
Molotov Talvisodasta
Otetaanpa
esimerkiksi Venäjän ulkoministerin Vjatseslav
Molotovin selostus Neuvostoliiton Korkeimman
Neuvoston VI sessiassa 29.3.1940. Siellä on aivan
absurdi kuvaus Mannerheimlinjasta (Talvisodassa) ja
kuinka länsimaat auttoivat muka Suomea aivan valtavin materiaalitoimituksin
sodassa. Otan kuitenkin vain lyhyen katkelman: ”Sota Suomessa vaati niin meiltä
kuin suomalaisiltakin suuria uhreja. Yleisesikuntamme laskujen mukaan on
kaatuneiden ja haavoihinsa kuolleiden luku meidän puolellamme 48 745, siis
hieman alle 49 000 henkilöä ja haavoittuneiden luku on 158 863
henkilöä. Suomalaisten puolelta tehdään yrityksiä heidän uhriensa
vähentämiseksi, mutta suomalaiset uhrit ovat huomattavasti suuremmat kuin
meidän. Yleisesikuntamme varovaisimpien laskelmien mukaan suomalaisilla on
kaatuneitten luku ainakin 60 tuhatta, ottamatta lukuun haavoihinsa kuolleita,
ja haavoittuneiden luku on ainakin 250 000. Pitäen lähtökohtana sitä, että
Suomen armeijan lukumäärä on ollut ainakin 600 tuhatta miestä, on todettava,
että Suomen armeija menetti kuolleina ja haavoittuneina yli puolet
miesluvustaan. Sellaiset ovat tosiasiat.”[i]
Näin siis Molotov vuonna 1940. Verrataanpas lukuja suomalaisessa
historiankirjoituksessa (mainintana ”uusimpien venäläisten tilastojen mukaan”):
”Neuvostoliiton miestappiot 1939-40: Kaatuneita ja
vankeja 84 994, haavoittuneita ja vammautuneita 186 584,
sairastuneita 51 892, paleltuneita 9 614, yhteensä 333 084. ...
Venäjän sota-arkiston aakkosellisessa tappioluettelossa on kaatuneita,
kadonneita ja haavoihinsa kuolleita nimettyinä 131 476. ... Suomalaisten
miestappiot 1939-40:
Kaatuneita 21 396, Lopullisesti kadonneita 1 434,
haavoittuneita 43 557, yhteensä noin 66 400.”[ii]
Marsalkka Mannerheim
mainitsi päiväkäskyssään 13.3.1940 vihollisen tappioiksi pelkästään kaatuneina
n. 200 000 miestä. Kuinka ollakaan marskimme ei myönnä meillä olleen
aseissa yli 600 000 miestä, vaan arvelee kenttä-armeijassamme olleen
maksimissaan hieman yli 200 000 miestä.[iii]
Kun vielä otetaan huomioon
Hrutshevin väite Venäjän kärsimistä miljoonan miehen
tappioista Talvisodassa, niin näistä voi sitten jokainen yrittää löytää
mieleisiään lukuja. Itse en ole erityisen taipuvainen uskomaan Venäjän johdon
antamia lukuja, varsinkaan kun muistan millaista valehtelua on ollut mm.
sukellusvene Kurskin upotessa, Tshernobylin
ydinvoimalaonnettomuuden tapahtuessa ja vaikkapa Tshetshenian sodan tappioita
puolin ja toisin julkaistaessa.
Leningradin sotilaspiiri valehteli
Suomen tappiot
”(käsin:) Julkaistu 3.6.40 (Pravda, No. 153)
Leningradin
sotilaspiirin esikunnan tiedonanto.
Suomessa on ilmoitettu
virallisesti, että Suomen menetykset Suomen ja Neuvostoliiton konfliktissa
olivat 66 400 henkeä, joista 2594 upseeria, 11564 aliupseeria ja
52 248 sotilasta. Kaatuneita oli 19 576, kadonneita 3263 ja
haavoittuneita 43 ja puoli tuhatta henkeä. Suomalaisten mielestä tappiot olivat
erityisen kovat sodan viimeisen viikon aikana taisteluissa Karjalan kannaksella
ja Laatokan luoteispuolella.
Leningradin sotilaspiirin
esikunta katsoo velvollisuudekseen ilmoittaa, että yllä esitetyt
sotilasviranomaisten viralliset ”tiedot” vääristävät karkeasti suomalaisten
tappioita Neuvostoliiton ja Suomen konfliktin [Talvisota - jpu]
aikana. Itse asiassa suomalaiset menettivät taisteluissa kaatuneina yli
70 tuhatta henkeä, ja jos otetaan haavoihin kuolleet vähintään
15 000 henkeä, menettivät suomalaiset yhteensä vähintään 85 000
miestä kaatuneina. Suomalaisten menetykset haavoittuneina ovat yli
250 000 henkeä.
Näin ollen, mikäli Suomen
armeijan vahvuuden konfliktin aikana olleen 600 tuhatta henkeä, joista
taistelukykyisiksi voidaan katsoa parhaassa tapauksessa kaksi kolmannesta
armeijasta, voidaan päätellä suomalaisten menettäneen armeijansa lähes koko
taistelukelpoisen osan. Itse asiassa suomalaiset olivat konfliktin lopulla jo
aivan armeijattomia. Tällä oikeastaan selittyykin se, että voitoistaan meteliä
pitäneet suomalaiset, jotka väittävät Neuvostoliiton armeijan kärsivän
Napoleonin armeijan kohtalon Venäjällä, jos vain saavat jotakin apua
ulkomailta, onkin pakotettu antautumaan heti Neuvostoliiton joukkojen
ensimmäisen (käsin lisätty: vakavan) iskun päätteeksi (vedetty yli: kolme
kuukautta konfliktin alun jälkeen, käsin korjattu:) Karjalan kannaksella
huolimatta siitä, että ovat saaneet huomattavasti apua Norjalta, Ruotsilta,
Englannilta, USA:lta, Ranskalta ja muilta mailta.
Suomalaiset kirjoittavat
suurista tappioistaan ”Karjalan kannaksen taistelujen aikana” konfliktin
viimeisinä viikkoina, mutta eivät kerro, paljonko he näiden taistelujen aikana
ovat menettäneet. Leningradin sotilaspiirin vahvistamattomien tietojen mukaan
pelkästään helmikuun 11. päivän jälkeen, jolloin Neuvostoliiton joukot
aloittivat hyökkäyksensä Karjalan kannaksella, aina maaliskuun 12. päivään eli
konfliktin päättymiseen asti, suomalaiset menettivät kaatuneina päivässä
keskimäärin vähintään 2 tuhatta henkeä.
Esikunta on pakotettu
julkistamaan tietonsa tehdäkseen lopun Suomen, Euroopan ja Amerikan lehdistön
järjestelmällisesti levittämistä, Neuvostoliiton ja Suomen konfliktin ajan
suomalaisten todellisia menetyksiä koskevista naurettavista valheista.
Delo 580, sivut 150-151.”[iv]
Ylläoleva on Venäjän virallinen valhe Suomen
tappioista Talvisodassa – noin kolme
kuukautta sodan päättymisen jälkeen. Katsotaanpa millaisia lukuja löytyy
suomalaisista sotahistoriaa koskevista teoksista.
Suomen miestappiot 1939-40: Kaatuneita 21 396; Lopullisesti kadonneita
1 434; Haavoittuneita 43 557; Yhteensä noin 66 400.[v]
Saksan ja Venäjän sota
Yksi valehtelun alalaji on
vaieta tietyistä asioista. Venäjällä tätä
vaikenemista harrastetaan yhä pitämällä valtava määrä dokumentteja salaisina -
niihin ei päästetä tutustumaan. Lainaan tähän kohtaan Viktor Suvorovin kirjasta
Enesesetapp (Itsemurha), Moskovskii
Komsolo-metsissa 27.10.1994 kirjoitetun lauseen:
”Neuvostoliiton historia (todellinen historia) muodostuu vain salaisuuksista.
Ne salaisuudet ovat pääasiallisesti epämiellyttäviä.”[vi]
Jatketaan tästä kirjasta Enesesetapp. Saksa julisti Venäjälle virallisesti
sodan 22.6.1941. Sodanjulistusnootin antoi Moskovassa Saksan suurlähettiläs von
der Schulenburg Venäjän
ulkoministeri Molotoville ja Berliinissä Saksan
ulkoministeri von Ribbentrop Venäjän suurlähettiläs Dekanozoville. Nootin liitteenä oli
Saksan tiedustelun keräämät tiedot Venäjän joukkojen
keskityksistä Saksaa vastaan. Saksan perusteluna sodanjulistukselleen ja
hyökkäykselleen oli nimenomaan Venäjän valmistautuminen aggressioon Saksaa
vastaan.
Miksi sitten otin tämän
asian esille? No siksi, että Venäjä valehteli, ettei sodanjulistusta oltu tehty
- se oli Nürnbergin oikeudenkäynnissä yksi syyte Saksaa ja saksalaisia vastaan,
siten perusteena saksalaisten tuomitsemiseen (esimerkiksi Ribbentrop
hirtettäväksi).
Lainaus marsalkka Zhukovin
muistelmista: ”V. Molotov astui nopeasti huoneeseen
sanoen: »Saksan hallitus kuulutti meille sodan» J. Stalin vaipui tuolille ja
jäi syviin mietteisiin.” (G.Zhukov, sivu 248)
Sitten venäläinen
sanomalehti Izvestia 24.6.1941 Molotovin
radiopuheesta joitakin tunteja Saksan hyökkäyksen alettua: ”Saksan hallitus
päätti ryhtyä sotaan Neuvostoliittoa vastaan koska puna-armeijan joukkoja oli
keskitetty Saksan itärajalle.” Molotov ei kiistänyt
näitä joukkojen keskityksiä. Eli sodan alussa venäläiset eivät ymmärtäneet
salata sitä, että Saksa julisti virallisesti sodan Venäjälle käyttäen
perusteena Venäjän valtavia joukkojen keskityksiä Saksan rajalle - eikä nämä
joukot suinkaan valmistautuneet puolustukseen vaan hyökkäykseen. Jälkeenpäin
Venäjä kuitenkin valehteli, ettei mitään sodanjulistusta koskaan ollutkaan.
Lainaan vielä kenraalisotamarsalkka Wilhelm Keitelin kuulustelupöytäkirjaa
(17.6.1945): ”Neuvostoliittoon hyökättiin, jotta voitaisiin torjua Venäjän
hyökkäys Saksan kimppuun. -- Selvä se, että
torjuntamenetelmänä otimme käyttöön tehokkaimman välineen - ennakoida Venäjän
hyökkäystä ja murskata odottamattomalla iskulla sen asevoimat. Vuoden 1941
kesään mennessä minulle oli syntynyt varma vakaumus, että Venäjän joukkojen
valtavat keskitykset ja sitä seuraava hyökkäys Saksaa vastaan voi asettaa
meidät strategisesti ja taloudellisesti äärimmäisen kriittiseen tilanteeseen.
Erityisesti olivat uhattuina kaksi idässä olevaa sivustakeskusta - Itä-Preussi
ja Ylä-Sleesia. Jo ensimmäisinä viikkoina Venäjän
hyökkäyksen jälkeen Saksa olisi joutunut äärimmäisen epäsuotuiseen
tilanteeseen. Meidän hyökkäyksemme oli seurausta tästä välittömästä
uhasta.” Tämä valehtelu Venäjän taholta
oli, jotta Venäjä peittäisi oman rikollisen aikomuksensa valloittaa koko
Eurooppa (aluksi).[vii]
Tämä oli tyypillistä käytöstä Venäjältä ja venäläisiltä.
Stalin tappioista 6.11.1941
Venäjän valtionpäämies Stalin,
eli Venäjä, väitti julkisessa puheessaan 6.11.1941 seuraavaa: ”Neljässä
kuukaudessa [22.6.-22.10.1941 - jp]
sotaa me olemme menettäneet 350 000 kuolleina, 378 000 kadonneina ja 1 078 000
miestä haavoittuneina. Samalla aikavälillä vihollinen on menettänyt yli 4 500
000 kaatuneina haavoittuneina ja vankeina.”[viii]
Stalin jatkoi väitteellä, että Saksan henkilöresurssit olivat siten loppumassa,
päinvastoin kuin Venäjän resurssit.
Tarkastellaanpa ensin
väitettä Venäjän omista tappioista. Saksa oli ottanut puna-armeijalaisia
sotavangeiksi (POW) seuraavasti - kyseiseen päivämäärään mennessä:
- 10.7.1941 600 738;
- 30.7.1941 813 830;
- 31.8.1941 1 412 410;
- 19.9.1941 1 950 652.[ix]
Stalin ilmoitti Venäjän
kadonneiksi (sisältää POW) 378 000, eli valehteli Venäjän kadonneiden
määrän tämän mukaan noin viisi kertaa todellista lukua pienemmiksi.
Toisen lähteen mukaan
puna-armeijan tappiot 30.9.1941 mennessä olivat 15 500 hyökkäysvaunua, 66 900
tykkiä ja kranaatinheitintä. sekä 3,8 miljoonaa käsiasetta [kivääriä,
pistoolia, pikakivääriä - jp].[x]
Näistäkin luvuista voi tehdä johtopäätöksiä Venäjän todellisista tappioista.
Entäpä
sitten Saksan tappiot?
Ensinnäkin Saksa aloitti
ennakoivan iskunsa itään 22.6.1941 3 500 000 miehellä, eikä itärintamalle tuotu
merkittäviä vahvistuksia Stalinin puheeseen mennessä. Siten Saksalaisten
sotilaiden määrä idässä olisi mennyt miinuksen puolelle, jos Stalinin väite 4
500 000 pitäisi paikkansa - mutta kumma kyllä Saksa eteni edelleen nopeasti
Venäjän alueella aiheuttaen Venäjälle lisää erittäin raskaita tappioita.
31.8.1941 mennessä Saksan
tappiot olivat 74 371 kaatunutta (KIA) ja 1412 hyökkäysvaunua.[xi]
Syyskuussa 28 499 KIA ja lokakuussa 23 837 KIA.[xii]
Saksan kadonneet (MIA) koko vuonna 1941 oli kaikkiaan 34 547 miestä.[xiii]
Muuten vuonna 1941 Saksa otti 3 906 995 sotavankia puna-armeijasta.[xiv]
Niin, että taisipa Venäjä
”pikkuisen” valehdella niiden Saksankin tappioiden suhteen - karkeasti 10-kertaisiksi
todelliseen määrään nähden.
Partisaanien
hyökkäykset Suomeen
Venäjä ja
venäläiset "partisaanit" valehtelevat hyökänneensä Suomessa vain
sotilaskohteisiin - todellisuudessa hyökkäsivät suojattomiin siviilikyliin murhaten
siviilejä (naisia, lapsia ja vanhuksia).
Piiloniemi
»Kertomuksen mukaan
varuskuntaan hyökkäsi 30-miehinen joukkue, jota johtivat N. I. Kovalov ja I. I. Buzinin.
Partisaanit ovat kuvanneet Kuprijanovin mukaan
paikkaa yksinäiseksi paikaksi, yhden talon (kasarmin) varuskunnaksi, jonka
talon äärellä olisi ollut useita muita rakennuksia. "Talosta alkoi
ammunta, kun partisaanit lähestyivät sitä. Taistelu jatkui. Partisaanit
heittivät kranaatteja ikkunoihin. Oli kova meteli. Lopulta 47 suomalaista
sotilasta kaatui. Partisaanijoukkue tuhosi lisäksi 32 polkupyörää, radioaseman,
neljä varastoa ammusvarastoineen ja muita rakennuksia. Joukkue sai saaliiksi
ruokaa, jota se kipeästi tarvitsi."
Suomalainen
kertomus tapahtumasta on erilainen. Partisaanit hyökkäsivät 4.8. Piiloniemessä
yksinäiseen taloon, jossa oli töissä neljä kiväärein aseistautunutta miestä. He
ampuivat pihalle tunkeutuneita partisaaneja ja pääsivät siten pakenemaan
metsään ilman vahinkoja. Partisaanit heittivät talon sisälle kranaatteja ja sytyttivät
ulkorakennukset tuleen.»[xv]
Lokka
»Osaston komentaja sähkötti 16. päivänä heinäkuuta hyökkäyksestä Belomorskiin [partisaanien päämajaan - jp]:
"Lokan varuskunnan tuhoamisessa on tapettu suomalaisia upseereja,
sotilaita ja palvelusväkeä 131 henkeä, koulutettuja koiria 5, lehmiä 35,
hevosia 6, poltettu asuintaloja 24, sotilaiden
kasarmeja 2, esikuntarakennuksia 2, tavaravarastoja 2, postitoimistoja 2,
suksivarastoja 2, joissa yli 200 suksiparia ja 30 ahkiota, aittoja ja muita
talousrakennuksia 4, polkupyöriä 11, vakinaisia radioasemia 1, räjäytetty
siltoja joen yli 1. Saatu sotasaaliiksi postia, kirjeenvaihtoa, rahaa 5100
markkaa ja monia muita esineitä. Taistelu kesti 1 tunnin ja 20 minuuttia.
Meidän tappiomme: kuolleita 5 henkilöä, haavoittuneita 8, heistä 6 henkilöä
pahasti. Hajotettu kivääri, pistooli Mauser, 2
RPD-konekiväärin lipasta".
Sähkeen alkuperäinen, salakielinen kappale on Karjalan
tasavallan arkistossa.»[xvi]
»Lokassa kaatui kymmenen partisaania, heistä kaksi haavoittunutta
toisten partisaanien luodeista.»[xvii]
»Lokassa ei ollut varuskuntaa, siellä oli vain tavallinen suomalainen
siviilikylä, jossa partisaanien hyökkäyksessä kuoli 21 siviili-ihmistä -
lapsia, naisia ja miehiä, eikä yhtään sotilasta.»[xviii]
»Partisaaneja vastaan taisteli kaksi miestä, toinen heistä heikosti.»[xix]
Seitajärvi
»Hyökkäyksessä, joka tapahtui aamuyöllä 7.7.1944, kuoli neljätoista
kylän siviiliasukasta ja kaksi vartioryhmän sotilasta. Lisäksi partisaanit
vangitsivat kolme siviiliä ja kaksi sotilasta.»[xx]
»Eemelin synnyinperhe menetti partisaaneille
molemmat vanhemmat ja viisi tytärtä. Äiti ja tyttäret surmattiin ja isä
vangittiin. Yksi tyttäristä, kahdeksanvuotias Mirja, löydettiin ruumiskasasta
elävänä, kahdesti pistimellä lävistettynä.»[xxi]
»Seitajärven hyökkäystä varten partisaaniosastot Poljarnik
ja Bolsevik muodostivat yhteisen hyökkäysyksikön,
johon kuului 48 miestä ja naista. Suurin osa partisaaneista jäi kylän
lähistöllä metsään "hävitystehtäviä varten". Partisaanien jättämien
tietojen mukaan Seitajärvellä oli vahva varuskunta.»[xxii] Todellisuudessa jälleen suojaton siviilikylä.
»"Minä kerron tämän asian", Valentin aloittaa.
"Meillä oli kolme vankia, kun pakenimme suomalaisia. Kun olimme jo lähellä
rajaa ja kulkeneet yli kolme päivää, esikunnasta tuli määräys luopua vangeista.
Kukaan meistä ei olisi halunnut ampua heitä, mutta muuta ei kuulemma voitu
tehdä. Meillä oli vankina sisarukset, tyttö ja poika ja suomalainen sotilas.
Olimme sopineet, että emme ammu sisaruksia toistensa nähden. Poika vietiin
kauemmaksi, ja sen jälkeen olin näyttävinäni tytölle jotakin metsässä ja kun
tyttö katsoi metsään, ammuin hänen takaraivoonsa kaksi laukausta.»"[xxiii]
»Partisaanit sitoivat uhriensa silmät vaatekappaleilla, jotka olivat
saaneet ryöstösaaliina kylän taloista. Useimmat uhreista olivat makuulla kasvot
alaspäin, kun heidät ammuttiin. Vain Mirja säästyi: "Istuin äidin sylissä
ja näin siteeni reunan alta, kuinka eteemme tullut mies ampui äitiä, eikä äiti
pitänyt minusta kiinni enää sen jälkeen. Näin, kuinka kaksi vuotta minua
nuorempaa [6-vuotias - jp] Katria pistettiin
puukolla. Sitten joku ampui minua niskaan ja kaaduin maahan. Luulin olevani
kuollut ja odotin, milloin kuolema on erilaista kuin elämä. Koska erilaisuutta
ei tullutkaan, tiesin olevani elossa, mutta tekeydyin kuolleeksi. En tuntenut
kipua. Huolestuin siitä, että side ei peittänyt riittävästi silmiäni, joten
yritin huomaamattomasti korjata siteen paikkaa. Partisaaneista joku huomasi
käteni liikkeen, nosti minut jalasta ilmaan ja lävisti pistimellä. Tunsin
pistimen lävistyksen oikeassa rinnassani ja odotin taas kuolemaa, mutta olin
yhä elossa ja ääntä päästämättä näyttelin kuollutta. Partisaani työnsi
pistimensä kuitenkin vielä toisen kerran rintani läpi, heitti minut maahan ja
potki päälleni sammaleita. En itkenyt enkä liikkunut. Kaikki partisaanit
lähtivät."»[xxiv]
»Ollilan perheen pakolaiset juoksivat ja kävelivät Värriölle,
puolentoista tunnin aikana, ja äiti Marja sai tehdyksi hälytyksen sotilaiden
puhelinvartioon, josta tieto meni Osasto Saun
tukikohtaan kello 5.30. --
Jälkikoirien avulla sotilaat pääsivät partisaanien jäljille. He
kohtasivat ensin sadanviidenkymmenen partisaanin
leirijäännökset ja sen jälkeen suon, jossa oli kuoliaana hevonen. Jälkiä
edetessään sotilailla oli pelko siitä, että he kohtaisivat kuolleita
kyläläisiä. Paavonmaan murhapaikalle tullessaan
heidän oli vaikea käsittää tapahtunutta. He näkivät välittömästi, että uhrit
oli tapettu teloitusrituaalien mukaan. Melkein kaikki ruumiit olivat joko
kokonaan tai osittain alastomina. Sotilaat varmistivat jokaisen uhrin tilan.
Mirjassakaan ei näkynyt aluksi elonmerkkejä, mutta kun hänen silmäluomiaan
raotettiin, huomattiin hänen pupillinsa reagoivan. Varovaisella lämmittelyllä
ja puhuttelulla sotilaat saivat hänen luottamuksensa, ja Mirja uskalsi elää
näkyvästi. Pian hän jo kertoi ensimmäiset tietonsa tapahtumista.
Radiolla tilattiin saksalainen lentokone, joka vei Mirjan Sallan
Alakurtille saksalaiseen kenttäsairaalaan.»[xxv]
Pätkä STT:n uutisesta: "Sotilaamme tapasivat erämaasta noin 6 km:n
päästä puheena olevasta kylästä erään pikkutytön haavoittuneena sekä yhden
sotilaan ja 7 siviilihenkilöä surmattuina, Heidät oli surmattu takaapäin
ampumalla tai teräasein pistämällä. Partisaaniosaston takaa-ajo jatkuu."[xxvi]
»Maaherra Hillilä pyysi yhteysesikunta Roin esityksestä tutkijaryhmän tekemään
oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset Seitajärven uhreille. Ryhmään
kutsuttiin Haaparannasta ruotsalainen lääkäri Richard Lindgren. -- Pöytäkirjan
laati nimismies Esko Enojärvi. --
Uhrit oli ammuttu joko päähän, niskaan tai kaulaan. Tytöistä
viisivuotias Valma oli surmattu lyömällä veitsellä niskaan ja puolivuotias
Ritva lyömällä tylpällä esineellä päähän. Viisitoistavuotiasta Marttaa oli sekä
ammuttu kaulaan että puukotettu rintaan. Aino-äitiä oli ammuttu kaulaan ja
hänen kallonsa oli murskattu. Tyyne, joka sai surmansa jo hyökkäyksen
yhteydessä, oli kuollut päähän osuneeseen räjähtävään luotiin.
Tutkimuksessa ei voitu saada selville, oliko uhrit raiskattu.
Ruumiit oli valitettavasti pesty ennen tutkimuksia, ja teloituksesta oli
kulunut jo yhdeksän päivää. Eräät jäljet vain viittasivat raiskauksiin. --
Väkivallan monet merkit viittaavat myös kiduttamiseen tai kuolleen lapsen
ruumiin häpäisemiseen. -- Ruumiiden pesijät ovat olleet varmoja siitä, että
uhrit oli raiskattu.»[xxvii]
Valehtelu
Olisikohan Venäjä ja venäläiset ns.
patologisia valehtelijoita? Olisikohan valehtelu geeneissä?