Venäjän
miehitysjoukot Suomessa murhasivat upseereitaan maaliskuussa 1917.
”Lopullisesti
kuri romahti laivastossa maaliskuun 16. päivän iltana. Vallankumousta juhlivat
matruusit nostivat omavaltaisesti punaiset lyhdyt laivojen mastoihin, huusivat
uraata ja ampuivat ilmaan yhteislaukauksia. Yrittäessään palauttaa järjestystä
päällystö joutui miesten raivon kohteeksi. Upseerinmurhat alkoivat leviten
kulovalkean tavoin laivasta toiseen ja jatkuen myös maissa koko yön ja
seuraavan aamupäivän. Ruumiit heitettiin jäälle, työnnettiin avantoihin tai
jätettiin yksinkertaisesti kadulle. Kaikkiaan Helsingissä surmattiin 38
laivaston upseeria. Lisäksi joitakin yksityisiä maavoimien upseereita
ammuttiin kaupungilla.”[i]
”Lähtiessään
miehistön pakottamana 17. 3. Rautatientorilla pidettyyn Skobelevin
tervetuliaisjuhlaan amiraali Nepenin joutui jakamaan monen alaisensa kohtalon
saadessaan Katajanokan upseerikerhon luona takaapäin ammutun kiväärinluodin
niskaansa.”[ii]
Ja
syyskuussa.
”Viipurissa
heitettiin 12. 9. 1917 Turun sillalta veteen ja ammuttiin sinne yksitoista
kenraalia ja esiupseeria - näiden
joukossa 42. AK:n komentaja, kenraali Oranovski. Viipurin varuskunnan keskuudessa
tapahtuma kantoi nimeä »Upseerien uimakoulu». Yksityisiä upseerinmurhia
tapahtui lisäksi mm. Helsingissä. Heikko hallitus ei rohjennut ryhtyä mihinkään
toimenpiteisiin syyllisten rankaisemiseksi.”[iii]
Ensimmäisessä
Tshetshenian sodassa venäläiset murhasivat omiaan, jotka kieltäytyivät murhaamasta
tshetsheenejä: ”Naurin alueella vietiin yöllä ihmisiä joen rantaan ammuttavaksi;
kyläläiset luulivat, että kyseessä oli tshetsheenivangit, ja kun sotilaat
olivat lähteneet, he kaivoivat haudan auki, tiedottaakseen omaisille ketkä
siellä saivat surmansa. Selvisi, että haudassa oli kaksikymmentä sotimasta
kieltäytynyttä venäläistä sotilasta.”[iv]
Tietenkin venäläiset murhasivat ja murhaavat Tshetsheniassa myös
siviilejä: ”Venäläiset harjoittivat suoranaista ihmisjahtia – kellareista
otettiin kiinni viimeiset kauhusta puolikuoliaat ihmiset, jotka olivat pääasiallisesti
lapsia, alaikäisiä ja vanhuksia, sekä ammuttiin turvallisuuspalvelun
suoranaisen käskyn perusteella kaikki miespuoliset 12-60-vuotiaat (helmikuussa
1995.).”[v]
”Minulla oli häpeä kuunnella kertomuksia rauhallisista
asukkaista, jotka vietiin venäläisillä helikoptereilla Samashkin kylän luona
olleen tarkastuspisteen läpäisseestä pakolaiskulkueesta, että heidät
voitaisiin myöhemmin vaihtaa vankeihin. Heitä oli yhteensä 43 ja kaikilta
piestiin kylkiluut sisään, munuaiset irti ja murrettiin sormet, että he
eivät voisi enää ampua. Vaan ”herrasvilli-ihmiset” erehtyivät –
aiemmin ne pojat eivät sotineet, mutta sen jälkeen mitä heille tehtiin,
tempasivat he sideharsoon käärittyinä aseet ja vaivoin seisomaan kykenevinä
lähtivät tappamaan.”[vi]
Entäpä sitten Toisessa Tshetshenian sodassa, eli presidentti
Putinin sodassa?
”Vaikka
sotilaat tietävät, että teloitukset ja muut ihmisoikeusrikkomukset ovat väärin,
niitä ei kuulemma voi sodassa väistää. Joskus ne ovat jopa välttämättömiä.
Venäläinen upseeri (25) perusteli asiaa näin: "Mitä sääntöjä? Mikä
Geneven sopimus? Mitä sitten, vaikka Venäjä on sen allekirjoittanut? Minä en
ole sitä allekirjoittanut, yksikään kavereistani ei ole sitä
allekirjoittanut. - - Nämä säännöt eivät toimi Venäjällä."
Sotilaat saattavatkin "luottaa siihen, etteivät esimiehet ryhdy vakavasti
tutkimaan rintaman väärinkäytöksiä. He uskoivat esivallan puhuvan yhtä
julkisuudessa, mutta toisaalta sulkevan silmänsä sotarikoksilta. Venäjän
armeijassa ei ole tapana rangaista sellaisista." Muutamat sotilaat ovat lisäksi
kertoneet, että tutkijat jopa auttavat peittelemään julmuuksia.
Mielipideilmasto
johti käytännössä siihen, että venäläiset eivät juuri ottaneet
Tshetsheniassa vankeja. Kiinni saadut ammuttiin joko heti, "matkalla [300
kilometrin päässä olleelle] lähimmälle poliisiasemalle" tai sen jälkeen,
kun heitä oli ensin lyöty ja kidutettu kuumalla pistimellä. Erästä
naispuolista tshetsheenitarkka-ampujaa käsiteltiin erityisen kekseliäästi.
"Me revittiin se kahtia kahdella panssariautolla, sidottiin se nilkoista
rautalangoilla autoihin. Verta tuli paljon, mutta pojat tarvitsivat sitä. Tämän
jälkeen monet pojista rauhoittuivat. Me tehtiin oikeutta pojille, ja pojille se
oli tärkeintä." Ryöstely ja kapinallisiksi epäiltyjen teloittaminen
ampumalla olivat kuitenkin yleisimpiä rikoksia. Summittainen tappaminen ei
kohdistunut vain kapinallisiksi epäiltyihin. "Muuan 35-vuotias armeijan
upseeri kertoi hukuttaneensa viisihenkisen perheen, neljä naista ja yhden
miehen näiden omaan kaivoon." (Reynolds 2000.)
Länsimaiseen
uutislevitykseen tuli vuoden 2000 helmikuun lopulla baijerilaisen
N24-televisioyhtiön kuvanauha. Siinä hinattiin tshetsheenimiestä Venäjän
armeijan kuorma-autolla pitkin mutaista peltoa. Kuvanauhan toinen otos näytti,
kuinka venäläissotilaat täyttivät joukkohautaa silvottujen ja
pahoinpideltyjen tshetsheenien ruumiilla. Osalta puuttuivat korvat. Monien kädet
sekä nilkat oli sidottu, mikä osoitti, että he eivät olleet kuolleet
ainakaan taistelussa. Siihen ei yleensä lähdetä omat raajat sidottuina, eikä
ruumiin raajoja tarvinnut kaiketi sitoa Tshetsheniassakaan. BBC ilmoitti
julkistamisen jälkeen, että osa sen hallussa olleesta materiaalista oli liian
järkyttävää, jotta
sitä olisi voinut esittää julkisesti. (Tiittula 2000b, A 16; Koponen 2000e.)
Venäjän
turvallisuusjoukot syyllistyivät kiduttamiseen, tappamiseen, ryöstelyyn, hävittämiseen
ja muihin ihmisoikeusrikoksiin. Tshetsheniaan perustettiin myös lukuisia kidutuspaikkoja,
joihin saatiin asiakkaita hallinnollisten pidätysten ja laittomien
vangitsemisten yhteydessä. Monet turvallisuusiskuissa pidätetyt eivät edes
tienneet, missä heitä kidutettiin, koska silmät peitettiin kuljetusten
ajaksi.”[vii]
Tässä
vielä linkki
katkelmaan murhatun toimittaja Anna Politkovskajan kirjasta Toinen
Tshetshenian sota.
Kuuluisa venäläinen kirjailija arvioi venäläisiä seuraavasti: "Julmuus - se on ihmetyttänyt ja piinannut minua koko ikäni. Mistä ihmisen julmuus johtuu, mistä se on peräisin? Tätä asiaa olen ihmetellyt, mutta en ole pystynyt enkä pysty sitä ymmärtämään. - - Nyt, Euroopan sodan hirmuisen mielettömyyden ja vallankumouksen veristen tapahtumien jälkeen, - - minun on todettava, ettei venäläinen julmuus näytä kehittyneen mitenkään; voitaisiin sanoa, etteivät sen muodot muutu. Muuan 1600-luvun alkuvuosien kronikoitsija kertoo, millaisia kidutuksia hänen aikanaan käytettiin: 'Suuhun kaadettiin ruutia ja se sytytettiin; toisiin tungettiin ruutia toisesta päästä. Naisilta puhkaistiin rinnat, haavojen läpi pujotettiin köysi, josta heidät ripustettiin roikkumaan.' Vuosina 1918 ja 1919 Donilla ja Uralilla tehtiin samanlaisia tekoja: miehen alapäähän työnnettiin dynamiittipötkö ja se räjäytettiin. Uskon, että Venäjän kansan erikoispiirre - yhtä ainutlaatuinen kuin englantilainen huumorintaju - on erityinen julmuuden taju, kylmäverinen julmuus, ikään kuin haluttaisiin kokeilla ihmisen kärsimiskyvyn rajoja, tutkia elämän kestokyvyn sitkeyttä. Venäläisessä julmuudessa on pirullista taidokkuutta, siihen sisältyy jonkinmoinen hioutuneisuuden, harkitun määrätietoisuuden sävy. Tätä erikoista piirrettä ei voida selittää nimittämällä sitä psykoosiksi tai sadismiksi, eiväthän nämä sanat edes selitä mitään. - - Jos julmat teot olisivat vain yksilöiden psyykkisen kieroutuneisuuden ilmauksia, niistä ei kannattaisi puhua: ne kuuluisivat psykiatrin toimialaan, eivät moralistille. Puhun tässä kuitenkin vain kollektiivisesta kärsimyksillä huvittelusta. - - Kummat ovat sitten julmempia, valkoiset vai punaiset? Luultavasti he ovat yhtä julmia, koska kummatkin ovat venäläisiä. Kysymykseen julmuuden asteista historia muuten vastaa sangen selvästi: aktiivisempi osapuoli on julmempi."[viii]
Venäjän tsaari Pietari Suurikin nautti raakuudesta, hän löi henkilökohtaisesti pään poikki useilta kymmeniltä streltsi-joukkojen sotilailta ja kummasteli, etteivät läsnä olevat ulkomaalaiset halunneet kehotettuina osallistua tähän huvitukseen.[ix]
"Vuoden 1942 tammikuun ensimmäisinä päivinä Feodosijan luona maihin nousseille ja Kertshistä saapuneille vihollisvoimille oli, kuten edellä mainittiin, tie käytännössä auki 11. armeijan elinhermolle, Dzankoin-Simferopolin radalle. -- Feodosijassa bolshevikit olivat joko tappaneet haavoittuneemme sairaaloihin tai raahanneet heidät siteissään meren rantaan, kaataneet päälle vettä ja jättäneet heidät purevaan pakkaseen jäätymään."[x]
Tästäkin
erittäin surullisesta aiheesta voisi kirjoittaa loputtoman pitkän artikkelin,
mutta lienee parasta lopettaa todeten, etteihän tässä käsitelty edes venäläisten
partisaanien suorittamia suojattomien suomalaisten naisten, lasten ja vanhusten
murhia heidän kodeissaan.
[i] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, sivu 19
[ii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, sivu 20
[iii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, sivu 104
[iv] Alla Dudajeva, Miljoni esimene, 2004, sivu 286
[v] Alla Dudajeva, Miljoni esimene, 2004, sivu 289
[vi] Alla Dudajeva, Miljoni esimene, 2004, sivu 292
[vii] Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 587