Masurianmaan talvitaistelu 1915

Kenraali Paul von Hindenburg saavutti loistavan voiton alivoimaisen Saksan 8.Armeijan komentajana syksyllä 1914 Venäjän 2.A:sta sekä 1.A:sta Tannenbergin ja Masurian järvien taisteluissa.

  [i]

Niiden voittojen jälkeen Hindenburg nimitettiin 1.11.1914 Saksan itärintaman ylipäälliköksi[ii], mutta hänelle ei annettu merkittävää määrää joukkoja, joten saksalaiset olivat edelleen erittäin pahasti alivoimaisia Venäjän joukkoihin nähden. Toinen ongelma oli, ettei Venäjää vastaan liittolaisina sotivien Itävalta-Unkarin ja Saksan joukoilla ollut yhteistä ylipäällikköä. Itävalta-Unkarin joukkoja komensi Conrad von Hötzendorf oman mielensä mukaan välittämättä yhteisestä edusta.

[iii]

Saksan ylipäällikkö von Falkenhayn ei uskonut, että Venäjän joukot olisi lyötävissä antamalla itärintamalle lisää joukkoja – josta ne sitten saataisiin Venäjän kukistuttua siirrettyä länteen. Siten Falkenhayn antoi itään mahdollisimman vähän lisäjoukkoja, sekä Itävalta-Unkarin surkeassa kunnossa olevien joukkojen tukemiseksi, että Hindenburgille, jotta rintama ei sortuisi.

[iv]

Hindenburg kuitenkin katsoi, ettei hän kykene alivoimaisine joukkoineen puolustautumaan Venäjän täysin ylivoimaisia joukkoja vastaan muuten kuin vain siirtymällä rohkeasti hyökkäykseen. Alivoimaisena suoritetuilla hyökkäyksillä Hindenburg kykeni pysäyttämään Venäjän joukkojen hyökkäykset länteen – siirryttiin asemasotaan joulukuussa 1914. Keisari Vilhelm II ylensi kenraali von Hindenburgin sotamarsalkaksi.[v]

”Itävalta-Unkarin yleisesikunnan päällikkö Conrad v. Hötzendorf kääntyi Saksan päämajan puoleen pyytäen apua. Hän ehdotti, että Itävalta-Unkarin rintamalle siirrettäisiin saksalaisia apuvoimia ja sen jälkeen ryhdyttäisiin hyökkäykseen. Hindenburg kannatti Conradin ehdotusta, mutta halusi lisäksi laajentaa hyökkäyksen mittasuhteita. Itävalta-Unkarin voimien hyökkäykseen oli yhdistettävä saksalaisten isku Itä-Preussista. Itärintaman ylipäällikkö halusi tätä varten saada käytettäväkseen ne neljä uutta armeijakuntaa, joiden oli määrä tulla valmiiksi helmikuun alkuun mennessä. "Täten vahvistetuin joukoin hän arveli voivansa tuhota Itä-Preussin rajalla olevat vihollisvoimat jatkaakseen sen jälkeen hyökkäystä Bialystokin suuntaan, liittolaisen painaessa venäläisiä etelästä päin. Hindenburg oli sitä mieltä, että Venäjä oli täydellisesti nujerrettavissa — ratkaisun tapahduttua voitaisiin Saksan voimat siirtää länsirintamalle lopullisen voiton saavuttamiseksi.

Hindenburgilla oli siis aivan toinen käsitys kuin Falkenhaynilla, joka piti mahdottomana vihollisen nujertamista suurien tuhoamistaistelujen avulla.”[vi]

Hindenburg valmistautuu hyökkäämään alivoimaisena

[vii]

”Sillä välin oli myöskin Saksan itärintaman ylipäällikkö Hindenburg alkanut valmistella hyökkäystä. Hänen voimiensa ryhmitys oli seuraava: Itä-Preussia oli 8. Armeija (7 jalkaväkidivisioonaa ja 2 ratsuväkidivisioonaa) Venäjän 10. Armeijaa ja parhaillaan keskittyvää 12. Armeijaa vastassa. 9. Armeijalla (22 jv.div. ja 3 rv.div.) oli vastassaan kolme venäläistä armeijaa (1 ., 2. ja 5.). Itävalta-Unkarin 2. Armeijan eteläpuolella oli vielä saksalainen Woyrschin ryhmä (4 div.), joka sittemmin, edellämainitun armeijan tultua siirretyksi Karpaateille, joutui toimimaan yksinään Venäjän 4. Armeijaa vastaan. Venäläisten ylivoima oli lähes kaksinkertainen.

Hyökkäystä varten Hindenburg kuitenkin sai tammikuun loppupuolella vahvistuksia, nim. 3 uutta armeijakuntaa ja yhden länsirintamalta siirretyn armeijakunnan. Falkenhayn mainitsee lähettäneensä nämä vahvistukset »raskain mielin». Hänellä ei ollut hyökkäyksen onnistumisen suhteen lainkaan samoja toiveita kuin Hindenburgilla ja Conradilla, ja hänen käsityksensä mukaan Saksan sotatoiminnan painopisteen tuli olla länsirintamalla. Itävalta-Unkarin uhkaavaa tilannetta silmälläpitäen hänen kuitenkin oli pakko lähettää uusia voimia itärintamalle, ei lopullista ratkaisua varten sillä sitähän Falkenhayn ei pitänyt mahdollisena vaan ainoastaan sitä varten, että »venäläisvaarasta» vapauduttaisiin toistaiseksi. Itärintamalle lähetetyt. armeijakunnat oli siirrettävä takaisin länteen niin pian kuin mahdollista.”[viii]

”Toisin Hindenburg. Hyökkäys Itä-Preussista Bialystokin kautta Puolassa olevien venäläisten voimien yhteyksille oli tullut hänen lempiajatuksekseen. Nyt, saatuaan vahvistuksia, hän tahtoi toteuttaa tämän ajatuksen. Nytkin näytti kuitenkin kyseenalaiselta, tulisivatko voimat riittämään, sillä murrettavana oli luonnostaan vahva sekä linnoitettu Bobr- ja Norew-jokien linja, ja sen edessä oli syvä tietön ja muutenkin vaikeakulkuinen alue. Kaiken lisäksi uhkasi vihollisen 10. Armeija vasenta sivustaa. Jos tämän uhkan poistamiseksi suoritettaisiin hyökkäys 10. Armeijaa vastaan, menetettäisiin täten aikaa eikä tehokasta yllätystä voitaisi suorittaa; oli siis keksittävä keino, jolla tämä valmistava vaihe ja päähyökkäys saataisiin sulautumaan luonnolliseksi kokonaisuudeksi.

Hindenburg päätti käyttää hyväkseen sitä, että Venäjän 10. Armeijalla oli päävoimansa keskustassa, järvien pohjoispuolella, siipien ollessa sen sijaan heikkoja. Kolmen armeijakunnan vahvuisen iskuryhmän oli edettävä Insterburgin - Tilsitin alueelta Niemen-joen eteläpuolitse ja käännyttävä Stallupönenin-Maryampolin kautta Suvalkin-Grodnon suuntaan, varmistaen Kaunasia kohti. Samaan aikaan piti toisen hyökkäysryhmän, 1½ armeijakuntaa, iskeä järvien eteläpuolitse, Johannisburgin kautta, ja kääntyä koilliseen päin sekä varmistaa kaakkoissuuntaan. Tähän kaksipuoliseen saarrostukseen liitettiin vielä rintamahyökkäys Venäjän 10. Armeijan keskustaa vastaan vihollisen sitomiseksi.

Eteläisen hyökkäysryhmän tehtävä oli erityisen tärkeä myös siitä syystä, että sen oli estettävä vihollisen 10. Armeijan voimien perääntyminen Bobrin-Narewin linjalle. Molempien hyökkäysryhmien oli näet välittömästi jatkettava etenemistä Osowiecin-Grodnon linjan kautta Bialystokin suuntaan Venäjän 10. Armeijan tultua nujerretuksi.

Venäläisten harhauttamiseksi ja heidän sitomisekseen etelämmäs Hindenburg päätti suunnata Ostrolenka ja Lomzaa kohti yhden armeijakunnan, jonka tehtävänä oli lisäksi oikean sivustan varmistaminen. Mutta vihollisen tehokasta sitomista sekä myöskin menestyksen laajentamista varten Hindenburg muodosti vielä Veikselin koillispuolelle erityisen armeijaosaston (kenraali v. Gallwitz), jonka piti myöhemmässä vaiheessa hyökätä Narewin linjaa vastaan.

Tammikuun loppupuolella alkoivat Hindenburgin käytettäväksi asetetut lisävoimat, neljä armeijakuntaa, saapua Itä-Preussiin, jonne lisäksi siirrettiin voimia Puolasta, 9. Armeijan alueelta.

Itärintaman pohjoissiiven voimien lisäännyttyä nyt huomattavasti muodostettiin uusi 10. Armeija, jonka komentajaksi määrättiin kenraali von Eichhorn. Yllätyksen aikaansaamiseksi pyrittiin kuljetukset pitämään niin suuressa määrin kuin mahdollista salassa. Salaamistoimenpiteisiin liittyi myöskin ensimmäinen kaasuhyökkäys, joka suoritettiin tammikuun 31 p:nä Bolimowin luona, Varsovasta lounaaseen. Taktillinen menestys ei ollut mainittavampi, mutta vihollisen huomio saatiin joka tapauksessa kiintymään tähän rintamanosaan, kuten oli toivottukin.”[ix]

Karpaattien talvitaistelu

22.1.1915 käynnistyi Karpaattien talvitaistelu jossa Itävalta-Unkarin ja Saksan joukot pyrkivät pääsemään kehnosta asemastaan hyökkäyksellä. Taistelu vuoristossa talvella ilman siihen sopivaa varustusta oli kärsimysten taivalta, eikä suuressa mittakaavassa johtanut menestykseen.

Vain äärimmäisellä oikealla siivellä oli von Pflanzer-Baltinin armeijaryhmällä jatkuvaa menestystä. Helmikuun kuluessa se valtasi koko Bukovinan, edeten Dnestr-joelle asti, ja vasemmalla se tunkeutui Stanislaun pohjoispuolelle, Lomnica-joelle.[x]

25.3.1915 Venäjä puolestaan yritti läpimurtoa Karpaattien ylitse 3.Armeijan vasemman siiven ja 8.Armeijan voimin, mutta ei siitä mitään tullut. 10.4.1915 kenraali Ivanov käski hyökkäyksen pysäytettäväksi.[xi]

Itä-Preussin rintamalla ei mitään vaaraa

Venäläiset olivat näet ryhtyneet, valmistelemaan hyökkäyksen jatkamista lounaisrintamallaan sen jälkeen kun keskusvaltojen Karpaattihyökkäys oli ehtynyt. Suuriruhtinas [Nikolai Nikolajevits - jp] oli vähitellen luopunut, kokonaan Itä-Preussin valtaamisen ajatuksesta. Hänen kantaansa olivat vaikutta­neet osittain poliittiset näkökohdat, osittain lounaisrintaman ylipäällikön kenraali Ivanovin esitykset. Ivanovin tilanteenselostuksessa maaliskuun 2 p:ltä huomautettiin, ettei Itä-Preussin rintamalla ole enää mitään vaaraa, kun sen sijaan vihollisen eteneminen Itä-Karpaateilla (v. Pflanzer-­Baltin) saattoi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin, koko Galitsiasta luopumiseen. Vaara oli torjuttava oman hyökkäyksen avulla, ja sitä varten Ivanov pyysi vahvistuksia. Nikolai Nikolajevits yhtyi lounaisrintaman ylipäällikön mielipiteisiin, ja lounaisrintamalle kuljetettiin taas vahvistuksia.

[xii]

Maaliskuun 19 p:nä suuriruhtinas antoi yleisen ohjeen, jossa luoteisrintaman toimintamuodoksi määrättiin »pelkkä puolustus», kun taas lounaisrintaman voimien piti »aloittaa hyökkäyksensä vasemmalta siiveltään, edetä Budapestin suuntaan ja edelleen saarrostaa koko Krakovan-Posenin-Thornin rintama». Ei enempää eikä vähempää!”[xiii]

Aavearmeija hyökkää

Venäjän tiedustelu ei ollut havainnut lainkaan, että Hindenburg oli perustanut Itä-Preussiin uuden 10.Armeijan. 7.2.1915 Hindenburg pisti sitten ranttaliksi aloittaen alivoimaisin joukoin hyökkäyksen Masurianmaalla. Harmi, ettei Falkenhayn antanut hänelle riittäviä voimia Venäjän murskaamiseksi.

[xiv]

”Hindenburg oli pannut suunnittelemansa hyökkäyksen (ks. s. 326) käyntiin helmikuun 7 p:nä, jolloin kenraali v. Litzmannin johtama eteläryhmä iskeytyi Masurian-järvien eteläpuolitse Johannisburgin kautta itään päin, Seuraavana päivänä, helmikuun 8:na, aloitti pohjoisryhmä etenemisensä Gumbinnenin ja Memel-joen väliseltä alueelta Wirballenin-Kalwarian suuntaan. Keskusta liittyi 10 p:nä hyökkäykseen, edeten Angerapp-joelta Marggrabowan suuntaan. Iskuryhmien etenemisen vaikutus oli jo tällöin näyttäytynyt - venäläiset olivat alkaneet perääntyä.

Heti hyökkäyksen alettua muuttui sää mitä kurjimmaksi. Lumipyryä seurasi suojasää, joka sai aikaan täydellisen kelirikon. Suurista vaikeuksista  huolimatta saksalaisten hyökkäys kehittyi kuitenkin aluksi hyvää vauhtia. Litzmannin ryhmä tuotti Lyckin luona tappion erittäin urhoollisesti taistelleelle III siperialaiselle armeijakunnalle, minkä jälkeen se jatkoi etenemistä Augustowin suuntaan. Sillä välin oli kenraali v. Belowin johtama pohjoisryhmä päässyt Suvalkiin ja Augustowin metsän pohjoisreunaan asti, työntäen venäläisten pohjoissiipeä etelää kohti. Venäläisten päävoimat alkoivat ruuhkaantua Augustowin metsään, pienempien osien paetessa Bobr-joelle ja Grodnon suuntaan.

Saksalaiset ponnistivat viimeisetkin voimansa saavuttaakseen suuren voiton. He ottivat suunnattomasti vankeja ja saalista, jopa enemmän kuin Tannenbergin taistelussa. Saksalaiset saivat saaliiksi mm. erittäin runsaasti elintarvikkeita huolimatta siitä, että venäläiset olivat yrittäneet hävittää niitä mahdollisimman paljon. Suvalkin itäpuolella sai kilometrimääriä suorastaan kahlata sokerissa, kaurassa, jauhoissa ym. elintarvikkeissa, joita venäläiset olivat kaataneet tielle. Heidän kuormastoistaan löytyi muuten paljon mielenkiintoista tavaraa: naisten hattuja komeine sulkineen, erilaisia naisten vaatekappaleita, ompelukoneita, gramofoneja, mattoja, tauluja ja erilaisia taide-esineitä. Olivat tulleet ottaneeksi pieniä muistoja Itä-Preussista!

Vihdoin sai Saksan 10. Armeijan vasen siipi Augustowin metsän itäreunan tehokkaasti suljetuksi käännettyään rohkeasti selkänsä Grodnoon päin. Venäläisten idästä ja koillisesta päin suorittamat avustushyökkäykset jäivät tuloksettomiksi, ja niin täyttyi Venäjän 10. Armeijan kohtalo helmikuun 22 p:nä. Voitto oli valtava – 110,000 vankia ja 300 tykkiä oli taas jäänyt Hindenburgin jättiläismäiseen kahmaisuun. Tämä loistava tulos johtui olennaisesti siitä, että venäläisten yllättäminen oli onnistunut täydellisesti. Venäläiset eivät olleet saaneet mitään tietoja neljän armeijakunnan tulosta itärintamalle enempää kuin uuden 10. Armeijan muodostamisesta ja hyökkäysvalmisteluista. Salainen tiedustelu oli ilmeisesti ollut aivan tehotonta, kun taas ilmatiedustelu oli vielä näihin aikoihin aivan alkeellisella kannalla venäläisten puolella.

Venäjän armeijan silloinen päämajoitusmestari kenraali Danilov huomauttaa lisäksi, että pohjoissiiven voimat olivat pahasti hajallaan, niin ettei taempana ollut käytettävissä mitään mainittavia reservejä. Danilovin käsityksen mukaan olisi 10. Armeija voinut välttää tuhon vain nopeasti perääntymällä – sen sijaan joukot yrittivät viimeiseen asti käydä torjuvaa puolustustaistelua ja joutuivat siten lopulta auttamattomasti satimeen. »Meidän 10.Armeijamme oli ollut pakko jättää Itä-Preussin alue, ja tällä kertaa lopullisesti», Danilov kirjoittaa. »Olimme menettäneet erittäin paljon väkeä, taisteluvälineitä ja sotatarvikkeita, ja sotilasmaineemme oli saanut Itä-Preussissa kolmannen kerran ankaran iskun.»_”[xv]

Osa vihollisista pääsi pakenemaan

Valitettavasti Falkenhayn pelasti Venäjän kun ei antanut Hindenburgille joukkoja länsirintamalta – jossa ei tapahtunut mitään tärkeää.

”Suuruudestaan huolimatta ei saksalaisten Masurianmaan talvitaistelussa» saavuttama voitto muodostunut niin täydelliseksi kuin Hindenburg oli toivonut. Siivet eivät olleet päässeet tunkeutumaan kylliksi nopeasti eteenpäin, joten huomattava osa vihollisen voimia pääsi pujahtamaan ulos pussista. Nimen omaan osoittautui eteläinen hyökkäysryhmä liian heikoksi; se ei voinut, ehkäistä kahden venäläisen armeijakunnan vetäytymistä Bobr-joelle, Grodnon-Osowiecin linjalle.

Hyökkäyksen jatkaminen Bialystokin suuntaan, Puolassa olevien venäläisten päävoimien yhteyksille, ei voinut onnistua näissä olosuhteissa: voimat olivat aivan liian heikot. Mainittujen kahden venäläisen armeijakunnan vetäytymisen Bobr-joelle vahvisti melkoisesti tämän linjan puolustusta, kun taas uuden 12.Armeijan joukot helpottivat venäläisten vastatoimenpiteitä Narew-joella huolimatta siitä, että Gallwitzilla oli maaliskuussa 225,000 miehen vahvuiset: voimat komennossaan.”[xvi]

Venäläisten tappiot olivat tavattoman suuria

”Venäläisille talvitaistelut olivat merkinneet vakavia vastoinkäymisiä, tappiot, olivat olleet tavattoman suuria. Kenraali Golovinin tutkimusten mukaan oli Venäjän armeija menettänyt  v. 1914 sekä v:n 1915 talvisotaretken aikana yhteensä kaatuneina ja haavoittuneina 1,210,000 miestä - vangiksi oli joutunut 764,000, joten kokonaistappio nousi 1,974,000:n, siis lähes kahteen miljoonaan. Yksistään Saksan vankileireillä oli maaliskuun 10 p:nä 359,277 venäläistä, joista 3,897 oli upseereja. Ja keskusvallat valmistelivat uutta iskua Venäjän pahasti tunnettuja voimia vastaan.”[xvii]

Valitettavaa

Saksalaiset sotilaat taistelivat uljaasti ja komentajat osasivat pääsääntöisesti hommansa hyvin. Valitettavaa kuitenkin on, ettei Saksan korkein sodanjohto ollut tehtäviensä tasalla.

Saksalla ei ollut varaa joutua pitkäaikaiseen kahden rintaman sotaa täysin alivoimaisena ja saarrettuna (materiaalipula paheni kaiken aikaa).

Englanti lähti sotaan käytännössä ilman maavoimia ja niitä luotiin parhaillaan. USA ei ollut vielä mukana sodassa. Venäjän asevoimat olivat huonossa hapessa ja puuttui materiaalia. Liittolaisen Itävalta-Unkarin tilanne vain heikkeni jatkossa.

Juuri nyt olisi pitänyt lyödä Venäjä perusteellisesti maan rakoon, jotta olisi saanut siirtää kaikki joukot länsirintamalle ennen kuin se on liian myöhäistä. Vaan sitä ei tehty. Toki Saksa löi jatkossa Venäjän, mutta se olisi pitänyt tehdä jo vuonna 1915.

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle


[i] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 185

[ii] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 215

[iii] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 174

[iv] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 152

[v] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 222

[vi] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 322

[vii] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 323

[viii] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivut 324-325

[ix] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivut 325-326

[x] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivut 326-330

[xi] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivut 331-332

[xii] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 162

[xiii] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 330

[xiv] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 333

[xv] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivut 334-335

[xvi] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 336

[xvii] J.O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 337

Yleistä sotahistoriaa

Etusivulle