Vienan ja Aunuksen karjalaiset olivat eläneet melko eristettyinä omilla alueillaan vapaina omien tapojensa ja kulttuurinsa mukaisesti. Kun imperialistinen Venäjä laajentui näiden kansojen alueelle ja harjoitti häikäilemätöntä pakkovenäläistämistä, niin karjalaiset heräsivät vaatimaan oikeuksiaan.
”Kun
sitten esivallankumouksen tuulet alkoivat vuoden 1905 lopulla horjutella
keisarivallan vainorakennelmia, oltiin Karjalassakin valmiita valvomaan omia
kansallisia etuja. Kokoonnuttiin tammikuulla 1906 Uhtualle Vienan kuntien
edustajakokoukseen, jossa päätettiin vaatia Karjalan kansalle valtiollisia
oikeuksia, äänioikeutta, yhdistymisvapautta, sananvapautta sekä ennen
kaikkea äidinkielisiä oppilaitoksia, kansankielisiä jumalanpalveluksia ja
kaiken muun ohella tullin poistamista Suomen rajalta, siis välitöntä
taloudellista toimintavapautta Suomen kanssa. Tärkeitä olivat lisäksi
vaatimukset, jotka koskivat talonpoikien ja työväestön taloudellisen aseman
parantamista, maanomistuksen varmistamista sekä valtion ja talonpoikien metsien
erottamista toisistaan. Edelleen pyydettiin maanteitä, sairaaloita ja muita
kehittyneemmän yhteiskunnan laitoksia.
Nämä vaatimukset esitettiin 3000 karjalaisen allekirjoittamassa kirjelmässä toukokuulla 1906 Venäjän valtakunnanduumalle. Venäläiset halusivat kuitenkin vain hyötyä Karjalan rikkauksista eivätkä välittäneet tämän heille vieraan kansallisuuden sivistyksestä. Karjalaisen kansallisen toiminnan ensimmäinen toiveikas yritys tuona vapaamman valtiollisen tuulahduksen hetkenä ei johtanut mihinkään tulokseen, mutta tämä kokemus opetti karjalaiset entistä paremmin huomaamaan kansallisen erikoisuutensa venäläisiin verrattuna. Vaatimukset tunnettiin kuitenkin oikeutetuiksi ja kun kerran oli herätty näkemään olojen puutteellisuus, ei enää jääty toimettomiksi.”[i]