Ilomantsin torjuntavoitto 1944

Täydennetty 7.12.2007, 6.7.2014, 15.1.2020 Juhani Putkinen

Tässä artikkelissa kerrotaan Jatkosodan viimeisestä torjuntavoitosta.

Puna-armeijan suurhyökkäykset oli jo pysäytetty Tali-Ihantalan, Viipurinlahden, Äyräpää-Vuosalmen ja U-aseman (Nietjärvi) suurtaisteluissa. Näistä aiemmista torjuntavoitoista kerrotaan tässä artikkelissa, ja tässä.

Taustaa

Kesäkuun alussa 1944 II Armeijakunta (II AK) oli puolustuksessa Maaselän kannaksella, Äänisen pohjoispuolella – kohtuullisen hyvissä asemissa ja joukkojakin oli kohtalaisen mukavasti – jopa reservejä. Alla olevasta kartasta[i] näkyy se tilanne.

Venäjä aikoi kuitenkin valloittaa koko Suomen aloittaen 9.6.1944 Neljännen Strategisen Suurhyökkäyksen Suomea vastaan. Ylipäällikkö marsalkka Mannerheim joutui vetämään joukkoja sekä Maaselän kannakselta, että Aunuksen kannakselta tärkeimpään suuntaan Karjalan Kannakselle, sillä siellä oli tapahtunut Pääasemassa vakava läpimurto Valkeasaaressa ja toinen heti perään VT-asemassa Kuuterselässä.

Siksi II AK etevälle komentajalle kenraalimajuri Einar Mäkiselle ei jäänyt liiemmälti joukkoja puolustukseen, eikä käskettyyn viivytykseen. Onneksi kenraali Mäkinen osasi viivytystaistelun hienoudet. Kun vertaat alla olevalla kartalla[ii] näkyvää II AK tilannetta yllä olevaan karttaan, niin huomaat varsin suuren eron joukoissa – esimerkiksi 4. divisioona (4.D) oli aikoja sitten lähetetty ”pikapostissa” Karjalan Kannakselle. 6.D samaan suuntaan torjumaan vihollista Ihantalassa.

Kenraali Mäkisen ongelmana eivät olleet pelkästään vastassa olevat vihollisjoukot, vaan myös kenraaliluutnantti Paavo Talvelan komennossa olevat oikealla sivustalla olevat omat Aunuksen Ryhmän joukot. Kenraali Talvela nimittäin oli etevä komentaja hyökkäyksessä ja puolustuksessa – vaan ei hallinnut viivytyksen perusteita. Siksi II AKn oikea sivusta oli uhattuna. Katso alla olevasta kartasta[iii] tilanne 15.7.1944.

Ilomantsi

Nyt Venäjän puna-armeija teki viimeisen suurhyökkäyksen Ilomantsin suunnassa heinä-elokuun vaiheessa vuonna 1944 alun alkaen kahden divisioonan (176. ja 289. D) voimin. Puna-armeija yritti vallata Ilomantsin tärkeän tienristeyksen ja edetä sieltä Suomen VI AK (armeijakunta) selustaan, joka oli pysäyttänyt puna-armeijan hyökkäyksen mm. Nietjärvellä saavuttaen loistavan torjuntavoiton.

Alla olevalta kartalta[iv] näkyy tilanne 1.8.1944.

Jääkärikenraalimajuri, Mannerheim-ristin ritari, Erkki Raappanan johtamat tilapäisjoukot - viivytystaisteluissa kulunut ja väsynyt 21. Pr (noin 7 000 miestä) ja Karjalan Kannakselta apuun siirretty levännyt ja täydennetty Ratsuväkiprikaati (Rv.Pr, noin 6 000 miestä) kävivät rohkeaan kaksinkertaiseen kaksipuoliseen saarrostukseen perustuvaan vastahyökkäykseen tehden ensin molemmista divisioonista omat mottinsa Leppävaaran-Lutikkavaaran ja Vellivaaran-Lehmivaaran alueille ja pilkkoen sekä tuhoten sitten näitä divisioonia. Tämä Ilomantsin taistelu käytiin noin 40 km leveällä ja noin 30 km syvällä alueella.

Alla olevalla kartalla[v] näkyy tilanne 7.8.1944.

Samanaikaisesti idästä yritti tulla motitetuille puna-armeijan divisioonille apuun kolme merijalkaväkiprikaatia (69., 70. ja 3.), sekä panssariprikaati ja pioneeriprikaati, nämä kuitenkin torjuttiin.

Lopulta venäläiset näkivät tilanteensa toivottomaksi ja divisioonien henkilöstön rippeet tekivät läpimurron itään (eli pakenivat taistelukentältä). Divisioonien raskas kalusto jäi suomalaisten sotasaaliiksi (mm. yli 100 tykkiä ja lähes sata kranaatinheitintä), ja taistelukenttä jäi taistelun voittaneiden suomalaisten haltuun.

Eversti Matti Koskimaan ansiokkaan kirjan[vi] mukaan suomalaiset saivat Ilomantsin sotatoimissa seuraavanlaisen sotasaaliin: Kuusi panssarivaunua, 51 kenttätykkiä, 89 kranaatinheitintä, 55 panssarintorjuntatykkiä, 43 autoa, 33 kenttäradiota, 48 kenttäkeitintä ja 333 hevosta.

Alla olevasta kartasta[vii] näkyy tilanne 9.8.1944 – loistava voitto oli saavutettu tässäkin taistelussa.

Toki olisi ollut vieläkin parempi jos kaikki vihollisjoukot olisi saatu tuhottua, mutta korpitaistelussa vähäisillä joukoilla oli mahdotonta saada aikaan lujaa piiritysrengasta. Vihollinen löysi heikkoja kohtia, joista pääsi juoksemaan karkuun kun jätti raskaan kaluston suomalaisille sotasaaliiksi.

Ryhmä Raappanan tykistö ampui kymmenen vuorokauden aikana 36 000 kranaattia ja venäläinen tykistö noin 10 000 kranaattia. Venäläisen tykistön vähäiseen tulitoimintaan oli syynä mm. suomalaisten sissien suorittamat ammuskolonnien tuhoamiset. Esimerkiksi Mannerheim-ristin ritari, luutnantti Heikki Nykäsen johtama sissiosasto tuhosi 30 kuorma-auton kolonnan, joka oli kuljettamassa tykistön ammuksia.

Suomalaisen lähteen (http://www.joensuu.fi/mekri/sotahistoria) mukaan: ”Neuvostoliittolaisten arvioidut tappiot olivat 3200 kaatunutta ja monituhantinen haavoittuneiden joukko. Suomalaisten tappiot olivat kaatuneina ja kadonneina lähes 400 sekä haavoittuneina 1300.”

Venäläisen lähteen (professori Juri Kilin) mukaan: ”Ilomantsin mottitaistelun osallistuneiden yhtymien (289 ja 176.JvD, 3, 69 ja 70 MjvPr) kokonaistappiot 1-11.8. välisenä aikana olivat esikuntien antamien tietojen mukaan noin 5 000 miestä, joista noin 1 550 kaatunutta ja kadonnutta.”

Tappioiden ero selittyy osittain sillä, että suurtaistelua käytiin pari päivää jo heinäkuun puolella ja venäläinen tappiotieto koskee vain elokuuta.

Kenraalimajuri Erkki Raappana oli varsinaisesti Rukajärven suunnalla toimivan 14.D komentaja, mutta kun Marski tiesi Raappanan olevan korpisodan mestari, niin hän käski Raappanaa hoitamaan tämän revohkan oman toimensa ohella. Alla kuva[viii].

Topografikartta

Ohessa on myös topografikartta 1:100 000, jotta näette millaisessa maastossa varsinainen torjuntavoitto saavutettiin.[ix] Vellivaara on numero 9 ja Lutikkavaara 11.

Lähteitä:

- Tuomo Rystin dokumenttielokuva Korpisodan suurvoitto

- Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat - Sodan kartat (2003)

- Erkki Nordberg Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla (2003)